Keikka-arvio: Guns N’ Roses Hämeenlinnassa 1.7.2017

Kaikkien aikojen suosituimpiin ja merkittävimpiin rock-ryhmittymiin lukeutuva Guns N’ Roses ulotti vielä parisen vuotta sitten mahdottomalta ajatukselta tuntuneen Not in this Lifetime… -paluukiertueensa myös kotimaamme kamaralle, tarkemmin sanottuna Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuistoon. Kuin edessä olevaa historiallista iltaa juhlistaakseen säiden haltijakin oli mitä suosiollisimmalla tuulella, jättäen pahimman paahteen sopivan paksuisen pilviverhon taa, samalla kun reilut 55 000 rockin ystävää vaelsi valloittamaan teollisuusalueen perukoilla sijaitsevaa ruohokenttää pieni osa kerrallaan. Vaikka kaupungin asukasluku olikin hyvää vauhtia hetkellisesti tuplaantumassa, Michael Monroen aloittaessa oman lämmittelyvuoronsa varttia vaille seitsemän aikaan, väljyyttä lavan välittömässä läheisyydessä oli vielä varsin mukavasti lievästä ochlofobiasta kärsivänkin makuun.

Monroe otti yleisönsä tyypillisen energiseen tapaansa ja lyhyen settinsä aikana mies ehti koluamaan läpi miltei koko temppukavalkadinsa aina spagaateista lavarakenteissa kiipeilyyn saakka. Henkilökunnalla riittikin mukavasti puuhaa Monroen mikkijohtoja selvitellessään maestron sinkoillessa pitkin lavaa ja sen edustaa kuin rock ’n’ roll -henkien riivaama aropupu. Demolition 23:n Hammersmith Palaisilla terävästi aloittanut bändi puski läpi pitkälti menopaloista koostuneen ohjelmistonsa sangen tanakasti, keikan päättäneen biisikaksikko Up Around the Bendin ja Dead, Jail or Rock ’n’ Rollin kirvoittaessa yleisöstä lopulta ne kenties kaikkein hurmioituneimmat reaktiot.

Monroen jälkeen ei kauaa tarvinnut vartoilla brittiläisen The Darknessin astumista lavalle, laulaja-kitaristi Justin Hawkinsin suorastaan upean esiintymisasun herättäessä yleisön keskuudessa suurta hilpeyttä heti keikan ensimetreistä alkaen. Aivan kuten Monroekin, Hawkins on showmies henkeen ja vereen, mutta vanhemmasta virkaveljestään selvästi poikkeavalla tavalla. Vaikka Hawkinsillakin tarvittaessa jalka toki nousee ja herran lavakoreagrafiaan kuuluu jopa päälläseisontaa, ennen kaikkea mies on kuitenkin armoitettu humoristi. Nokkamieheltä ja yhtyeensä musiikista löytyvän silmäkulmien pilkkeen loistolla voisi tarvittaessa vaikka navigoida pimeässä, mutta missään vaiheessa kumpikaan ei tunnu vitsiltä, ei edes silloin kun vyötärölle asti avoimeen vartalonmyötäiseen univormuun verhoutunut mies hoilaa koko ylärekisterinsä voimin ”Get your hands off my woman motherfucker”. Ja mikä falsetti se onkaan, yhä edelleen!

Tähän saakka varsin jouhevasti kulkenut esiintymisvuorojen vaihto tekikin sitten tässä vaiheessa iltaa pienen tenän. Puolisen tuntia siitä, kun Guns N’ Rosesin olisi pitänyt astella lavalle, videotaululla pyöri aina vain päättymättömällä loopilla orkesterin logon eri variaatioita pyörittävä animaatio David Bowien hittikavalkadin tahdittamana. Mieleen alkoi hiipiä pelottava ajatus takavuosilta: ei kai vain sentään… Huoli oli tietenkin turha, sillä nyt ei puhuta enää 1990-luvun arvaamattomasta, ”maailman vaarallisimmasta bändistä”, vaan seestyneiden keski-ikäisten elävien legendojen arvolle sopivasta ammattimaisesta operaatiosta. Niinpä vajaa tunti ilmoitetusta aloitusajastaan myöhästynyt orkesteri marssi päättäväisesti lavalle ja näytti heti kättelyssä, että huoli pois, tämä pieni kauneusvirhe korvataan kyllä illan aikana.

It’s so Easyllä tulisesti pelin avanneet Gunnarit ovat asemassa, jossa oikeastaan mitään ylimääräistä ei tarvita. Riittää, kun tällä kertaa Smack-paitaa yllään kantanut Duff, Les Paulilla ja silinterillä varustautunut Slash ja aivan mihin tahansa pukeutunut Axl Rose ilmestyvät lavan etuosaan ja antavat klassikkokappaleidensa hoitaa puhumisen. Yhtye tykitti vakuuttavasti läpi niin debyyttinsä Mr. Brownstonen kuin toistaiseksi viimeisimmän albuminsa avausraita Chinese Democracynkin. Kun herra Rose kajautti ilmoille ”Do you know where the fuck you are?” allekirjoittanut oli totaalisen valmista kauraa: tätä oli odotettu edelliset parikymmentä vuotta ja nyt se todellakin tapahtui, aivan tuossa silmien edessä.

Paljon parjatun Chinese Democracy -albumin parhaimmistoon lukeutuva Better kulki Slashin ja Duffin mausteilla upeasti ja Estranged… jumalauta, Estranged! Rocket Queen- ja You Could Be Mine -rykäyksiä seurannut This I Love sisältää kieltämättä hienot laulumelodiat ja se toi hyvää vastapainoa sitä edeltäneiden kappaleiden paahdolle, mutta liekö kyseessä kuitenkaan paras valinta epäilemättä äänensä loppuunkulumista välttelevän Axl Rosen kannalta? Niin tai näin, seuraavaksi kuultu Civil War palautti rockin nopeimman ja kauneimman yöjunan takaisin tukevasti raiteilleen ja Yesterdaysia seuranneesta todella tiukasta Comasta muodostui yksi illan lukuisista kohokohdista.

Slashin hitusen liikaa tilutusta ja vähemmän miehen käsittämättömän kovia blues-sensibiliteettejä hyödyntävän soolon jälkeen vuoronsa sai yleisön räjäyttänyt Sweet Child of Mine, jonka silinteripäinen kitarajumala viimeisteli sen verran loputtomalta tuntuneella kitaramöyryämisellä, että Axlinkin naama venähti komppikitaristi Richard Fortuksen vierellä epäuskoiseen hymyyn otelautailotulitusta seuratessaan. Tässä välissä lieneekin mitä sopivin väli mainita, että herra Rose tuntui olevan muutoinkin koko illan varsin hyvällä tuulella ja vaikka lavaspiikit olivatkin lukumääräisesti vähissä, yleisön kiittelyistä välittyi nöyryys, eivätkä lievät tekniset ongelmatkaan näyttäneet onnistuvan pääsemään solistin ihon alle.

Näistä huomattavin tapahtui sangen mahtipontisen lavashown vahvistamaa November Rainia edeltäneen Layla-piano-outron kohdalla, jolloin Rose joutui aloittamaan soittonsa uudelleen alusta, koska ei ilmeisesti kuullut korvamonitoreistaan hetkellisesti mitään. Pahoittelujen jälkeen kappale ja käytännössä koko loppuilta sujuivatkin ilman ulospäin näkyviä ja/tai kuuluvia ongelmia – Slashilta kahteen eri otteeseen katkennutta ylä-e:tä lukuun ottamatta. Vihmovia marraskuun tuulia seurasi allekirjoittanutta vähiten kiinnostaneet Soundgarden-cover Black Hole Sun sekä Knockin’ on Heaven’s Door, joita ilmakin olisi pärjätty, vaikka näistä jälkimmäinen tarjosikin kieltämättä oivan tilaisuuden yleisön laulatukseen. 

Varsinaisen setin päättänyt Nightrain räjäyttikin sitten yleisön melkoiseen tanssihurmokseen, jonka katkaisi vasta encoren ensimmäisenä kuultu Don’t Cry. AC/DC-laina Whole Lotta Rosien kiukkuinen groove vaihtui puolestaan Patiencen tunnelmointiin ja selkeästi Axlin mielellään esittämä The Whon The Seeker lanasi tietä illan lopullisesti päättäneelle Paradise Citylle, jota seuranneet konfettisade, tulenlieskat ja ilotulitteet viimeistelivät täydellisen rock-illan mitä näyttävimmällä tavalla.

Guns N’ Roses osoitti kolmen tunnin setillään olevansa paitsi soitannollisesti kovassa iskussa, myös sen, että yhtye toimii kenties ammattimaisemmin ja varmemmin kuin koskaan. Se minkä se häviää yllätyksellisyydessä, se korvaa vertaistaan hakevalla kappalemateriaalilla ja ydinkolmikkonsa karismalla sekä yleisellä ikonisuudella. Duff oli oma cool itsensä, Slash juoksi ympäri lavaa ja esitti pyörivää ankkakävelyään kuin aina ennenkin ja varsin vaikuttavalla nahkatakkiarsenaalilla varustautunut Axl Rose oli, noh, Axl Rose, yksi populaarimusiikin historian kovimmista keulakuvista, hyvänen aika sentään!

Seitsemän tunnin seisoskelu, hyppiminen ja tanssiminen ei tuntunut lopulta keikan päätyttyä yhtään missään ja päällimmäisenä ajatuksena oli lähinnä koko tilanteen surrealistisuus: tapahtuiko kaikki tuo nyt ihan oikeasti? Mutta niinhän se totta vieköön tapahtui ja oli kokemuksena juuri niin upea kuin etukäteen odottaa sopikin – mikä olikin tämän ennen niin arvaamattoman bändin kohdalla se kenties iloisimmin yllättänyt asia.

Vuosi on 2017 ja Guns N’ Roses on (edelleen) planeettamme kovin rockyhtye. Take that on to heart!