Van Halenin kolmet kasvot
Yhdysvaltalaisen hard rock -yhtye Van Halenin uralla on selvästi eroteltavissa kolme distinktiiviä vaihetta, jotka ovat kaikki vahvasti sidoksissa kulloinkin vetovastuussa olleeseen laulusolistiin. Nämä vaiheet herättävät suuria tunteita ja vastakkainasettelun tarpeita yhtyeen vannoutuneimpien fanien keskuudessa, mutta loppujen lopuksi aivan turhaan. Ne ovat olleet paitsi tarpeellisia niin koko orkesterin, kuin sen yksittäisten jäsentenkin kehityksen kannalta, mutta myöskin täysin välttämättömiä sen koossa pysymiseksi.
Ensin oli Roth
You’ll get some leg tonight for sure!
Kuva: MTV
Hollantilaisveljesten Alexin ja Edwardin perustettua, tuossa vaiheessa vielä Genesis -nimellä kulkeneen bändinsä Kalifornian Pasadenassa vuonna 1972, vain sopivan basistin ja vokalistin puute esti heitä valloittamasta Los Angelesin kuplivaa klubiskeneä. Yhtyeen alkuperäisen, klassiseksi muodostuneen muotonsa se saavutti kaksi vuotta myöhemmin David Lee Rothin ja Michael Anthonyn liityttyä remmiin. Koska Genesis -nimi oli jo varattu brittiläisille progeilijoille, poppoo nimesi itsensä ensin Mammothiksi, sitten Van Haleniksi kuultuaan edellämainitunkin vaihtoehdon olevan jo varattu. Knoppitietona mainittakoon, että alunperin Alexista piti tulla kitaristi ja Edistä rumpali, ja paljon puhuttu ”brown sound” ei viitannut niinkään Edin kitarasoundiin vaan pikemminkin Alexin virveliin.
Bändi ehti luoda melkoisen hypen ympärilleen vimmaisilla klubikeikoillaan Hollywoodissa 70-luvun puoliväliin mennessä ja kävipä Kissin Gene Simmonskin välillä kaappaamassa nousevat kyvyt siipiensä suojaan. Kaikkien asianosaisten onneksi yhtye piti päänsä vanhan kielitieteilijän ehdotellessa bändin uudeksi nimeksi Daddy Longlegsia. Olipa mies ehtinyt luonnostella jo ensimmäisen levyn kanteen tarkoitetun silinteripäisen isukkihahmonkin valmiiksi. Vain vähän aikaa tästä, Simmonsin jo lyötyä hanskat tiskiin kuultuaan oman levy-yhtiönsä edustajilta Van Halenin olemattomista mahdollisuuksista lyödä itseään läpi, Warner Bros. tarjosi orkesterille mahdollisuutta saattaa musiikkinsa massojen kuultaville.
Lyhyen studiovisiitin jälkeen vuonna 1978 julkaistu nimikkodebyytti tekikin kertaheitolla selväksi kuka on merkittävin sähkökitaransoiton uudistaja sitten Jimi Hendrixin ja viimeistään levyä seurannut kiertue sen, mitä tarkoittavat ne paljon puhutut showmiehen elkeet. Edwardin täppäilessä ja divebombaillessa itsensä uudeksi kitarasankariksi, David Lee Roth, jota ei koskaan tunnettu ylimaallisista laulunlahjoistaan, kukkoili itselleen arvoisensa lisänimen Diamond Dave.
Vaikka Van Halenista puhuttaessa usein viitataankin Edwardin virtuositeettiin ja Rothin karismaan, ei sovi unohtaa Alex Van Halenin huikeaa rumputyöskentelyä, sen enempää kuin Michael Anthonyn taustalaulujakaan. Miesten muodostama komppisektio luokin Edwardille täydellisen taustan, jota vasten mies voi täyttää äänialan vain kuten hän osaa. Samaten lähemmässä tarkastelussa voidaan todeta Anthonyn harmonioiden muodostavan vähintään puolet yhtyeen kertosäkeiden iskevyydestä.
https://www.youtube.com/embed/Y-IUB62zDlA” width=”640″>
On olemassa vanha sanonta, jonka mukaan Edward Van Halen soittaa kitaraa juuri kuten me kaikki haluamme hänen soittavan silloin kun Roth on yhtyeessä. Tähän viisauteen on helppo yhtyä ja siitä puhuvat omaa kieltään vuosien 1978 ja 1985 välillä julkaistut kuusi albumia. Van Halen II ja Women and Children First sementoivat Van Halenin aseman hard rockin uusina kuninkaina. Fair Warning sisälsi astetta vakavampaa materiaalia, joka lievästä kaupallisesta pettymyksestään huolimatta on kenties ensimmäisen Roth-aikakauden vahvin albumikokonaisuus.
Diver Down oli askel takaisin kevyempään ja paremmin myyvään suuntaan, vaikka albumista kuuleekin sen ex tempore -tyyppisen syntytarinan (levy-yhtiö painosti yhtyeen ennenaikaisesti studioon pelkäksi singleksi tarkoitetun Roy Orbison -cover Oh Pretty Womanin sukseen myötä). Yhtyeen ensimmäisen aikakauden päättävä 1984 räjäyttikin sitten potin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Puristien kauhuksi koskettimet olivat pääosassa levyn suurimmalla hitillä Jump ja albumi on muutoinkin jälkikäteen nähtävissä tietynlaisena transitiona kitaravetoisesta hard rockista kohti popimpaa ilmaisua.
Tämä ei käynyt Rothin pirtaan ja mies lähti ovet paukkuen omalle soolouralle versioimaan doo-wop hittejä ja toteuttamaan omia rock-ambitioitaan.
Van Hagar
Only time will tell if we can stand the test of time
Kuva: PixGood
Vielä samana vuonna Rothin korvasi Montrosesta ja menestyksekkäältä soolouraltaan tunnettu Sammy Hagar, jonka vahvuudet olivat enemmän laulupuolella kuin karatepotkuissa. Seuraavana vuonna julkaistu 5150 jatkoi yhtyeen huikeaa menestystä, nojaten vielä edeltäjäänsäkin enemmän koskettimiin sähkökitaran kustannuksella. Bändin ensimmäinen Billboardin ykkössija kuitenkin kertoi, että suunta oli ainakin kaupallisessa mielessä oikea.
Rothin Eat ’Em and Smile -sooloalbumille nimellään takaisin vittuillut OU812 (Oh You Ate One Too) jatkoi yhtyeen voittokulkua ja pääsivätpä miehet pokkaamaan sen seuraajan, For Unlawful Carnal Knowledgen, tiimoilta parhaan hard rock -performanssin Grammynkin.
Siinä missä F.U.C.K nähtiin ”paluuna” orkesterin rock-juurille, voisi sen seuraajan, vuonna 1995 julkaistun Balancen käsittää puolestaan kypsempänä kasinelosena. Sammy Hagar oli tosin tässä vaiheessa jo orkesterinsa musiikkiakin kypsempi ja poistui edeltäjänsä tavoin ovet paukkuen yhtyeen riveistä musiikillisiin erimielisyyksiin ja Van Halenin veljesten tymäkkään päihteidenkäyttöön vedoten.
Roth teki hetkellisen paluun bändiin heti seuraavana vuonna äänittääkseen kaksi uutta kappaletta tulevalle Greatest Hits -kokoelmalle. Herrat pistäytyivät yhdessä myös saman vuoden syyskuussa MTV:n Music Video Awardseissa jakamassa palkinnon Beckille. Harmoninen yhteiselo ei kuitenkaan sujunut kauaa, sillä veljekset tekivät jo yhteistyötä potentiaalisen uuden solistin kanssa ja kävipä Pohjois-Dakotasta kotoisin oleva laulaja-lauluntekijä Mitch Malloykin kääntymässä orkesterin riveissä ohikiitävän hetken verran.
Enter Cherone
Can you shine the light?
Kuva: UltimateClassicRock
Rothin ja Van Halenin teiden erottua jo toistamiseen, aiemmin Extremessä vaikuttanut Gary Cherone oli seuraava vakipestin saanut laulaja, jonka kanssa yhtye äänitti Van Halen III -nimellä kulkevan albumin uuden aikakauden alun kunniaksi. Levyllä yhtye esitteli aiempaa kokeellisemman ja minimalistisemman soundin ja vaikka varsinkin Cherone on valitellut tuotantoratkaisuja ja omaa kypsyyttään laulunkirjoittajana, kyseessä on kuitenkin kaiken kaikkiaan virkistävän erilainen kiekko bändin diskografiassa. Van Halen III ei kuitenkaan yltänyt edeltäjiensä myyntilukuihin ja käynnisti yhtyeen suosion laskusuhdanteen suuren yleisön silmissä.
Van Halen ehti jo aloittaa työt uuden albumin kimpussa vuoden 1999 aikana, mutta lopulta musiikilliset erimielisyydet ja myyntilukuihin, sekä kiertueen yleisömääriin pettyneen Warner Brosin painostus ajoivat Cheronen poistumaan bändin muonavahvuudesta. Toisin kuin edeltäjiensä kohdalla, tällä kertaa ero tapahtui hyvässä hengessä ja mies onkin muistellut aikojaan hard rockin huipulla tyhjentävästi: ”Hei, olin kolme vuotta Van Halenissa – eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois!”
Vuosituhannen vaihteessa Van Halen vetäytyi muutaman vuoden lepotilaan, jonka aikana Edward Van Halen paitsi kamppaili henkisiä demoneitaan vastaan, läpikävi myös lonkkaleikkauksen ja hoitoja kielisyöpänsä peittoamiseksi. Samaan aikaan David Lee Roth ja Sammy Hagar toteuttivat yhteiskiertueen, joka oli menestys starojen keskinäisten välien viileydestä huolimatta. Myös aktiviteetteja itselleen kaipaillut Michael Anthony käväisi vierailemassa turneella useampaankin otteseen.
Van Halenin kolmas aikakausi päättyi siis hiljaisissa merkeissä, mutta yhtyeen itsensä taru ei suinkaan ollut lopussa.
Hagarin paluu
Oli Sammy Hagarin vuoro palata väliaikaisesti yhtyeeseen vuonna 2004 julkaistulle Best of Both Worlds -kokoelmalle äänitettävien kahden uuden kappaleen merkeissä. Tällä kertaa reunion vanhan laulajan kanssa vietiin askeleen aiempaa pidemmälle ja Hagarilla vahvistettu Van Halen teki kokoelmalevyä promotakseen suureellisen kiertueen. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen, sillä Eddielle maistui hapan edelleen liiankin kanssa ja kemiat yhtyeen sisällä olivat kaikkea muuta kuin balanssissa. Kiertueen päätyttyä Hagarin ja Van Halenin tiet erosivat jälleen, tällä kertaa toistaiseksi viimeisen kerran.
Vuonna 2006 basistinsa pääyhtyeen ulkopuolisiin ekskursioihin kyllästynyt Eddie vahvisti Michael Anthonyn olevan ulkona bändistä ja uutena basistina toimisi tästä eteenpäin hänen poikansa, Wolfgang Van Halen. Seuraavana vuonna Van Halen nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen, joskin surkuhupaisasti itse tilaisuudessa olivat paikalla vain Hagar ja Anthony. Velvet Revolver veti juhlakalujen puolesta Ain’t Talkin’ ’Bout Loven solisti Scott Weilandin esittäessä samalla toistaiseksi tuntemattomasta syystä parhaan Mick Jagger -imitaationsa.
Ympyrä sulkeutuu… toistaiseksi
Kolmas kerta toden sanoo ja vuodesta 2007 tähän päivään bändi on koostunut Van Halenin klaanista (Edwardista, Alexista ja Wolfgangista) sekä (jälleen) paluun tehneestä David Lee Rothista. Vuonna 2012 yhtye julkaisi ensimmäisen uuden studiokiekkonsa neljääntoista vuoteen nimellä A Different Kind of Truth, mutta itse materiaali oli peruja jo alkuperäisen kokoonpanon ajoilta 70- ja 80-luvuilta.
– jonka tuloksena oli neljä listojen kärkeen kohonnutta albumia – myös auttoi koko yhtyettä kehittymään musiikillisesti ja kokeilemaan enemmän rajojaan. Cheronen osaksi jäi poimia pallo ja johdattaa yhtye jälleen uuden, tällä kertaa toisaalta perinteisempään rockiin, toisaalta kokeellisempaan suuntaan nojaavan soundin pariin. Tehtävä tosin oli lähestulkoon mahdoton, sillä vaikka hieno mies onkin, on hyvin vaikeaa korvata kaikkien aikojen showmiestä sen enempää kuin laulu-, soitto- ja biisintekotaitoista sekä karismansa avulla soolourallaankin messevästi menestynyttä nokkamiestä. Varsinkin molempien edellä mainittujen herrojen omatessa omat vankat (ja äänekkäät) kannattajajoukkonsa yhtyeen fanien keskuudessa.
Lopulta Van Halen on kuitenkin perheyritys. Se ei voisi toimia ilman rumpaliaan tai kitaristiaan ja kaikki muut ovat korvattavissa (paitsi nykyinen basisti). Siinä piilee paitsi sen vahvuus, myös suurin heikkous. Veljekset tarvitsevat vahvan persoonan ottamaan heistä parhaan irti ja luomaan aikaa kestävää musiikkia. Näitä persoonia heillä on ollut kokonaiset kolme kappaletta ja meidän tulisi olla heistä kaikista kiitollisia.