Dysfunctional Twins
Rockin historia on pullollaan bändien sisäisiä, kerrassaan tulenarkoja henkilökemioita, jotka yli räiskyessään ovat johtaneet paitsi hienoon musiikkiin, myös lopulta sovintoon, toisinaan taas lopullisiin välirikkoihin ja loppuelämän läpi kantaneeseen katkeruuteen. Näillä valinnoilla on pyritty nostamaan esiin yhtyeidensä tunnetusti suhdanneherkkiä laulunkirjoitusduoja ja/tai nokkamiehiä, mutta onpa sekaan päätynyt yksi triokin.
Mick Jagger ja Keith Richards
Kuva: Crushable
Rolling Stonesin Jagger/Richards -lauluntekijätiimi lukeutuu populäärimusiikin menestyneimpiin ja merkittävimpiin. Yhteiselo ei kuitenkaan aina ole ollut mutkatonta. Yhtyeen suosion myötä avautuneet portit ns. parempiin piireihin ja niiden houkutukset avosylin vastaanottanut Jagger onnistui hermostuttamaan tekopyhällä patsastelullaan Richardsin jopa siinä määrin, että mies vuonna 2010 julkaistussa Life -omaelämäkerrassaan otti kantaa tämän peniksen vaatimattomaan kokoon (kehuen tosin samalla vokalistin nyyttejä, joten nähdäkseni tilanne on melko tasan). Samassa opuksessa mies myös mainitsi ohimennen herrojen olevan tätä nykyä lähinnä kollegoita, ei niinkään ystäviä.
Jagger, kenties kolme vuosikymmentä sitten sisäisen aristokraattinsa löydettyään, on ollut julkisuudessa huomattavasti yhtyeensä kitaristia diskriitimpi. Toisaalta, jos mies legendan mukaan onnistuu hermostuttamaan zenmäisestä rauhallisuudestaan tunnetun Charlie Wattsin niin pahoin, että tämä käy napauttamassa agitaattoriaan nekkuun, lienee parempi pitää mölyt mahassaan vaikka kuinka viattomasta enkelistä olisikin noin muutoin kyse. Enkeleistä puhuttaessa samaisessa tarinassa Jaggerin päätyi pelastamaan rumpalin oikean suoran jälkeiseltä, tarjoiluvaunun kyydissä kohti hotellihuoneen avointa ikkunaa rullaukselta ironisesti juuri Richards. Omien sanojensa mukaan kitaristi puuttui peliin lähinnä siksi, että solistilla oli yllään tämän lainaama takki, ei niinkään veljellisen rakkauden velvoittamana.
Kaikesta tästä huolimatta bändi jatkaa kiertämistä vielä reilu kolmekymmentä vuotta ensimmäisten, ”eiköhän näidenkin olisi jo aika jäädä eläkkeelle” -mutinoiden jälkeen.
Steven Tyler ja Joe Perry
Kuva: Virgin Media
Toxic Twins -nimeä kantanut kaksikko otti ilon irti yhteisestä biisinkirjoituslahjastaan ja johdatti Aerosmithin yhdeksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista rock-pumpuista aina perustamisestaan 1990-luvun renessanssinsa jälkihöyryihin saakka. Yhtyeen huumehouruinen aika 70-luvun loppupuoliskolla oli kuitenkin lopulta liikaa itse kunkin psyykkeelle. Erään basisti Tom Hamiltonin ja Perryn vaimojen välisen riidan päätteeksi kitaristi lähtikin kälppimään orkesterista kesken Night in the Ruts -älppärin äänitysten. Sittemmin asianosaiset saivat solmittua rauhan välilleen ja Perry palasi ruotuun vuonna 1984 valmistelemaan yhtyeen uutta nousua valtavirran rockmusiikin kuumimpaan kärkeen.
Yhtyeen yhä happamista väleistä kieli kuitenkin muun muassa myöhemmin Tylerin esittämät kommentit joiden mukaan muiden työmoraalissa oli toivomisen varaa, erityisesti Perryn kohdalla. Kitaristi nokitti toteamalla Tylerin olleen lähinnä kiinnostunut kuuluisuudesta ja sen tuomista luontaiseduista kuin merkityksellisen musiikin luomisesta. Huolimatta riitaisasta yhteiselosta ja toisiaan lokaavista elämäkertakirjoista, miehet jatkavat yhdessä tuumin yhteisen hyvän eteen puurtamista vielä tänäkin päivänä.
Andy McCoy ja Michael Monroe
Kuva: Mtv.fi
Hanoi Rocksin voimakaksikko, joka tunnettiin myös nimellä The Suicide Twins, tasapainoili alusta alkaen melko ohuen seitin varassa. Monroen suoraviivaiset hard rock -sävellykset kaipasivat kitaristin popsensibiliteettiä kappaleiden jalostamiseksi tarttuvimpaan mahdolliseen muotoonsa, samoin kuin epävarma McCoy tarvitsi tukea ja hyväksyntää omalle panokselleen. Tässä mielessä kaksikko täydensi toisiaan kerrassaan verrattomalla tavalla. Samalla he eivät kuitenkaan olisi voineet persoonina poiketa toisistaan juuri enempää.
Herkkäsieluinen Monroe kantoi koko maailman paineita kapeilla harteillaan kun taas musiikin ulkopuolella huoleton, itsetuhoisuuteen hauskuuden nimissä taipuvainen McCoy otti ilon irti orkesterinsa menestyksestä missä ikinä kulkikin. Yhtyeen sisäinen turbulenssi velloi jo valtoimenaan tuona kohtalokkaana iltana, kun rumpali Razzle hyppäsi Mötley Crüe -vokalisti Vince Neilin autoon ja lähti kurvailemaan kohti läheistä viinakauppaa tuhoisin seurauksin. Razzlen traaginen kuolema ei lopulta ollut syy miksi Hanoi Rocks hajosi, vaan enemmänkin viimeinen niitti alati epätasapainoisemmaksi muuttuneelle yhtyeelle.
Kummankin lupaavasti alkanut sooloura (Monroe sai ison diilin Mercury Recordsin kanssa ja McCoy mahdollisuuden tehdä kappaleita niin Alice Cooperille kuin Iggy Popillekin) jäi polkemaan pahasti paikoilleen heti lähtökuopissaan. Vaikka Hanoi Rocksin uuden vuosituhannen reunion tuottikin edelleen toimivaa materiaalia, eivät miehet tulleet enää tarpeeksi juttuun homman viemiseksi ratkaisevasti Suomen rajojen ulkopuolelle. Sittemmin Monroe on tehnyt itsestään mediapersoonan kotimaassaan The Voice of Finland -tuomaripestinsä myötä, McCoyn työstäessä kolmatta varsinaista soololevyään ja toimiessaan luppoaikanaan Grease Helmetin soolokitaristina.
Van Halenin veljekset ja David Lee Roth
Kuva: VHlinks
Kaliforniasta ponnistava, kahden hollantilaisveljeksen perustama Van Halen on alusta pitäen ollut Alex ja Edward Van Halenin perheen sisäinen projekti. Siinä missä kumpainenkin ovat omien instrumenttiensa suvereeneja haltioita, ei kummastakaan laulutaitojen puutteen ja pidättyväisyytensä vuoksi ollut kuitenkaan vokalistiksi tai yhtyeensä nokkamieheksi. Tähän tehtävään ei olisi voinut löytyä paljon sopivampaa henkilöä kuin David Lee Roth. Miehen elämää suurempi presenssi ja käytös ovat juuri niitä aineksia, joista rock-mytologia vielä tänäkin päivänä ammentaa.
Veljesten puolustukseksi on kuitenkin heti todettava, että lavoilla ja levyillä teatraalinen Roth vaikuttaa mieheltä, jonka seurasta voi siviilissä olla viisainta nauttia pieninä annoksina kerrallaan. Toisaalta veljesten ylisuojelevainen asenne paitsi toisiaan, myös yhtyettään kohtaan ja menestyksen myötä yhä pahenevat päihteidenkäyttötottumukset eivät varmasti ainakaan parantaneet kolmikon yhteistyön sujuvuutta.
Van Halenin kolmen juhlinnantäyteisen ensimmäisen albumin menestyksen myötä vakavampaan suuntaan musiikkiaan jalostanut kitaristi ajautui Rothin kanssa hankaluuksiin tämän halutessa jatkaa yleisen hauskanpidon ylistyksen viitoittamalla tiellä. Lopulta 1984-albumilla esiin nostetut kiipparit olivat liikaa laulajalle, joka oli jo muun muassa ehtinyt arvostella Eddien harharetkiä bändinsä ulkopuolelle tämän käväistyä soittamassa Michael Jacksonin Beat it -kappaleelle ikimuistettavan soolon, Rothin mielestä vieläpä aivan liian pientä korvausta vastaan.
Yli vuosikymmenen kestänyt välirikko sai hetkellisen päätöksen 90-luvun puolivälissä, mutta kestäisi vielä toiset kymmenen vuotta ennen kuin vanha remmi (miinus basisti Michael Anthony) olisi jälleen kasassa. Osoituksena parantuneista väleistä Van Halen on Roth-reunioninsa jälkeen julkaissut paitsi uuden studioalbumin (vuoden 2012 A Different Kind of Truth), myös ensimmäisen virallisen livelevynsä Diamond Daven kanssa.
Slash ja Axl Rose
Kuva: New York Post
Vaikka alkuperäinen Guns ’N Roses poppoo sävelsikin musiikkinsa enemmän tai vähemmän kollektiivisesti, nousivat yhtyeen vokalisti ja soolokitaristi nopeasti pääosaan suuren yleisön silmissä. Herrojen yhteistyössä on nähtävissä heijastumia McCoy-Monroe-akselille, sillä Slashin omat sävellykset ovat usein melko puritaanista rock ’n rollia kun taas Axl Rose on enemmänkin mahtipontisuuteen taipuvainen visionääri.
Alkuperäisen viisikon hajoaminen ei kuitenkaan johtunut pelkästään musiikillisista erimielisyyksistä. Jatkuvasti pöllyissä ollut Steven Adler sai lähteä työnsä laadun kärsittyä liiaksi ja rock-kiertolaisen elämään kyllästynyt Izzy Stradlin poistui vahvuudesta kesken Use Your Illusion -kiertueen. Itsevaltiaan aseman yhtyeessä itselleen kaapannut Rose puolestaan herätti käytöksellään yhä enemmän närää muiden jäljelle jääneiden jäsenten keskuudessa. Vaikka Slash lähtikin bändistä alkuperäisviisikon viimeisenä, hän on edelleen Adlerin kanssa ainoa, joka ei ole esiintynyt julkisesti Rosen kanssa sitten yhtyeen suuruuden päivien.
”Uutta” Guns ’N Rosesia arvostellessa on helppo unohtaa nykyisen kokoonpanon olleen monien jäsenten kohdalla jo paljon alkuperäistä pitkäikäisempi ja Rosekin pääsi lopulta toteuttamaan taiteellisia kunnianhimojaan ikuisuusprojekti Chinese Democracyn parissa. Albumin julkaisun ja sitä seuranneen turneen jälkeen erakkomainen Rose on esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan. Slash puolestaan jatkaa omalla tahollaan soolouraansa Slash & the Conspiratorsin nimissä ja on ilmaissut paluun Rosen kanssa kimppaan olevan hyvin, hyvin epätodennäköistä.
Miksi teidän aina pitää tapella?
Vaikka edellämainitut tarinat olisikin helppo kuitata pelkkänä rikaiden kakaroiden kiukutteluna, ei asia ole aina niin yksioikoinen. Herkässä iässä rahan, kuuluisuuden ja kaiken siihen liittyvän oheistoiminnan makuun pääseminen on omiaan sekoittamaan pienimmänkin egon omaavan miehen pään. Ihmissuhteet joutuvat myös väistämättä kovalle koetukselle jatkuvan pitkin maailmaa vievän rundauksen myötä, eikä vähiten niiden kesken jotka viettävät suurimman osan tästä ajasta toistensa naamoja aamusta iltaan tuijottaen.
Luovan työn jakaminen, joka on ennen kaikkea riippuvainen kunkin pääkopasta ja mielikuvituksesta sekä paineiden alla tämän työn suorittaminen, pahimmillaan kymmenien, välillisesti jopa satojen ihmisten toimeentulosta vastaten ei ole helppoa kenellekään. Suositun, maailmaa kiertävän bändin sisäinen dynamiikka on aina hienovaraista taiteilua pienen yhteisön sisällä. Toisinaan kemioiden, odotusten ja pettymysten aiheuttamat yhteentörmäykset kuohuvat yli ja seuraukset ovat joko hetkellisiä tai pahimmillaan lopullisia. Hiljalleen esiin hiipivät kateus ja kilpailuhenkisyys toimivat toisaalta mitä tehokkaimpana polttoaineena ikimuistettavan taiteen luomisessa, mutta toisinaan ne ottavat ylivallan ja pääsevät jäytämään ikuiset arvet parhaidenkin ystävysten välille.
Tätä prosessia kutsutaan myös elämäksi ja kuten elämässä yleensä, kaikki ei aina suju kuin ruusuilla tanssien. Kaikesta huolimatta musiikki elää ikuisesti, vihanpito vain eliniän verran.