Girlschool, Saxon & Motörhead Hartwall Arenalla 6.12.2015
Joulukuu on uusi syyskuu. Seistessäni tuulisessa tihkusateessa Hartwall Arenan edessä kiemurtelevassa jonossa rakkaan puolisoni vierellä, mietin kuinka ajat ovat muuttuneet. Ennen lunta oli enemmän, rockissa oli vielä melodioita ja Lemmy oli elävä legenda. No, kaksi kolmesta edellämainitusta pitää sentään edelleen paikkansa. Lumestakaan en ole koskaan oikein välittänyt, joten asiathan ovat loppujen lopuksi melko hyvin. Ajatukseni olikin siis kirkas ja mieli toiveikas, ainoastaan terveysongelmista viime vuosina kärsineen Lemmyn lavakunto antoi pientä aihetta huoleen levittäessäni käteni turvatarkastuspisteessä työskennelleen ystävällisen neidon edessä.
Puoli kahdeksalta lavalle astunut Girlschool paahtoi läpi napakan settinsä tulisesti, joskin hieman nyansittomasti. Leidien energiaa ei silti käy kiistäminen ja Emergencyyn mennessä hitaasti, mutta varmasti lämmennyt yleisö oli jo tukevasti orkesterin hallussa. Asetelma oli selvä: tämä ilta tulisi olemaan pyhitetty paholaisen musiikin palvonnalle, eikä sen onnistuminen tulisi olemaan ainakaan avausbändistä kiinni.
NWBHM-veteraani Saxon vei puolestaan niin desibelit, kuin kitaratulituksenkin kokonaan seuraavalle tasolle. Biff Byford lauloi kuin brittiläinen pitkänlinjan hard rock -vokalisti vain osaa – kovaa ja välistä todella korkealta, mutta aina puhtaasti ja nuotilleen. Basisti Nibbs Carter lähetti vakuuttavat terveiset Australialaisille tiedemiehille headbangingin vetristävästä voimasta ja Paul Quinn sekä Doug Scarratt tiluttivat tiensä yleisön kollektiiviseen kuusikieliselle sykkivään sydämeen. Motörheadin Phil Campbell käväisi vierailemassa 747 (Strangers in the Night) -kappaleessa ja Never Surrenderilla settinsä päättänyt yhtye näytti olevansa edelleen voimansa tunnossa vuosien vierimisestä huolimatta.
Pitkin iltaa takaani kaikuneet ”Let’s go motherfuckers!” huudot vaihtuivat kiimaisiin ”Ai jumalauta!” -nautiskeluihin valojen pimentyessä ennen illan pääesiintyjää. Tätä vartenhan tänne on tultu. Tätä vartenhan Marshall-stäkit keksittiin. Tätä vartenhan olen myynyt sieluni denimin ja nahan verhoilemalla alttarilla jo vuosia sitten. Punaisten valokeilojen skannatessa yleisöä ja sireenien soidessa ilmassa alkoi todellakin olla rock ’n rollin katkua. Tutun karhean äänen muodostaessa ensimmäisen huudahduksensa ja lavan syttyessä täyteen valoloistoonsa ilta, yleisö ja ilmatila oli yksin Motörheadin.
Bomberilla settinsä avannut ja asiaan kuuluvasti valaistun pommikoneen alla esiintynyt yhtye teki heti selväksi että nämä kolme miestä saattavat edelleen olla rockin kovaäänisin ja raskain poppoo. Avauskappale teki valitettavasti selväksi myös sen, että Lemmyn lauluääni ei tänä iltana tulisi omaamaan sitä auktoriteettia, joka on komentanut meitä juhlimaan, ajattelemaan, elämään ja rakastamaan niin myötä-, kuin vastamäessäkin. Bassonsoitto kuitenkin sujui mallikkaasti ja soundi oli tuttu tuomiopäivän myrskyisä möyry jonka voimalla on ravisteltu lukemattomien keikkapaikkojen seiniä jo viisi vuosikymmentä. Lopulta kukaan ei voi välttää ikääntymistä hengissä tarpeeksi kauan pysytellessään ja sen minkä Motörhead menetti solistinsa lavapresenssin puutteessa, se korvasi Campbellin showmiehen elkeillä, tyylikkäällä soitolla ja Mikkey Deen loputtomalla energialla.
No Classissa lauteille hypännyt Michael Monroe koki teknisiä vaikeuksia huuliharppunsa kanssa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Täällä oltiin rokkaamassa. Lujasti. Varsinaisen setin päättänyt Ace of Spades kulki vimmalla, mutta kärsi Lemmyn ponnettomasta laulusta kenties harmittavimmin koko illan aikana. Encoren akustinen Whorehouse Blues paljastikin kaikessa karuudessaan vokaalien heikkouden, mutta silläkään ei ollut merkitystä. Täällä oltiin rokkaamassa. Lujasti. Keikan päättänyt Overkill olit tykitystä, johon suurin osa puolet nuoremmistakaan rock-akteista eivät kykene parhaina päivinäänkään ja lavalle riehumaan palannut Monroe esitti koko kikka-arsenaalinsa spagaateista rumpukorokkeilta hyppimisiin.
Yleisöään vuolaasti kiitellyt ja marraskuussa menehtyneelle ex-rumpali Phil ”Philty Animal” Taylorille illan omistanut bändi antoi kaikkensa ja siitähän rokissa on lopulta kyse. Elosta veitsen terällä, oman polun kulkemisesta ja asialleen omistautuneesta maailmanlaajuisesta kommuunista, johon kuulumalla olet samalla viivalla sen tähtien kanssa. Lemmy ja yhtyeensä ovat toki ikoneita, pioneereja ja miljoonien ihailemia teiden sotureita, mutta he ovat asemassaan faniensa ansiosta ja tiedostavat sen. Motörheadille vain musiikilla ja sen kuulijoilla on merkitystä ja se, näkyi, kuului ja tuntui. Luissa, ytimissä, mielessä ja sydämessä.
Loputtoman feedbackin saattamana lavalta poistunut yhtye on saattanut olla – erityisesti keulakuvansa osalta – kovemmassakin iskussa, mutta se ei vienyt rock ’n rollin ilosanoman julistukselta mitään pois. Täällä oltiin rokkaamassa. Lujasti.