Mitä tapahtui Andy McCoylle?
Andy McCoy, oikealta nimeltään Antti Hulkko, nousi jo 17-vuotiaana Suomen musiikkitaivaan huipun tuntumaan Pelle Miljoona Oy:ssä. Jo ennen tätä mies ehti olla keksimässä nimeä Hanoi Rocksille, tehdä suomalaista punk-historiaa ja asettaa standardin tuleville sukupolville rock-murteen saralla. Hänestä muodostui lopulta yksi merkittävimmistä 1980-luvun alun glam-rock vaikuttajista Atlantin toisella puolella ja vaikka McCoy tunnettiinkin suuresta suustaan, myös teot puhuivat puolestaan.
Ura, joka oli kuin tarkoitettu rakennettavaksi maailman suurimmilla rock-areenoilla ei kuitenkaan muodostunut sellaiseksi kuin ensimmäisenä suomalaisena kultalevyn Yhdysvalloista pokanneen taiteilijan voisi olettaa. Mitä ihmettä siis tapahtui?
Briard
https://www.youtube.com/embed/fmmnqowRov4″ width=”420″>
Andy McCoy aloitti pioneerityönsä jo 15-vuotiaana veljensä Ilkka Hulkon ja Pete ”Räkä” Malmin perustamassa Briardissa. Orkesterista tuli Suomen ensimmäinen levyttänyt punk-yhtye singlellään I Really Hate Ya/I Want You Back. Tuolloin vielä Andy Von Hulkko -nimeä totellut kitaristilupaus adoptoi nopeasti Malmin lanseeraaman McCoy-”sukunimen” käyttöönsä ja maailmanvalloitus saattoi toden teolla alkaa.
Pelle Miljoona Oy
Valittuaan Pelle Miljoona Oy:n Pave Maijasen Mistakesin sijaan (johon nuorta kitaristia oli myös pyydetty liittymään), McCoy pokkasi ensimmäisen kultalevynsä 17-vuotiaana orkesterin vuonna 1980 julkaisemasta Moottorie on kuuma -albumista. 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa hän soitti yhdessä Michael Monroen kanssa myös Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin projekteissa.
Andyn toimiessa ammattimuusikkona käytännössä viisitoistavuotiaasta lähtien, lienee turvallista sanoa, että miehen ura oli alkanut kaikilla mahdollisilla tavoilla erittäin nousujohteisesti. Vauhti (sanan kaikissa merkityksissä) tulisi tästä kuitenkin vain lisääntymään.
Hanoi Rocks
Pelle Miljoonan bändistä ensin Tukholmaan ja sieltä Lontooseen loikanneet McCoy ja basisti Sam Yaffa muodostivat yhdessä Michael Monroen, Gyp Casinon ja Nasty Suiciden kanssa suomalaisen rock-historian tarunhohtoisimman yhtyeen.
Vaikka Hanoi Rocks ei koskaan ehtinyt muodostua varsinaiseksi kaupalliseksi menestykseksi, sen vaikutus Los Angelesin glam-rock -piireissä oli suuri. Ei, Hanoi Rocks ei olisi voinut ottaa Guns ’N Rosesin paikkaa 1980-luvun lopun hard rock -kuninkaina – ei ainakaan yhtyeen siihen astisella tuotannolla ja sävellyksillä. Toisaalta musiikin lisäksi niin kovin monen muunkin aspektin tulee loksahtaa kohdilleen vastaavanlaisen menestyksen saavuttamiseksi kuin mistä Axl Rose, Slash ja kumppanit pääsivät parhaimmillaan nauttimaan. Hanoin merkityksen Gunnareille ovat kuitenkin jälkimmäisen orkesterin jäsenet julkisestikin tunnustaneet, monen muun aikalaisensa ohella.
Hanoi Rocks ehti kaikesta huolimatta lyhyen uransa aikana herättää hysteriaa Japanissa ja keikkailla ensimmäisenä länsimaisena yhtyeenä Intiassa, joten pelkkää Sunset Stripin valloitusta sen taru ei suinkaan ollut. Iso-Britanniasta bändi pokkasi siihen mennessä korkeimman listasijoituksen (sija 61 singlellä Up Around the Bend) mihin yksikään suomalaisyhtye oli koskaan yltänyt. Vaikka raja-aitoja murrettiinkin ja yhtyeen kehityskaari oli nousujohteinen, asetelma sen jäsenten välillä ei ollut kaikista stabiilein.
Lopulta dramaattisesti kahden ensimmäisen albumin jälkeen Casinon korvanneen rumpali Razzlen kuolemaan ja Yaffan lähtöön hajonnut bändi avasi kuitenkin huomattavan paljon ovia sen kaikille jäljelle jääneille jäsenille, etunenässä tietenkin karismaattisille nokkamiehille Monroelle ja McCoylle. Suuresta takaisukusta huolimatta tähteys oli edelleen niin likellä, että sen saattoi miltei jo maistaa. Olihan Andy kaikesta huolimatta edelleen vasta 23-vuotias, mutta silti jo rutinoitunut rock-ammattilainen.
Cherry Bombz ja The Suicide Twins
Hanoi Rocksin raunioille McCoyn, Nasty Suiciden, Timo Kaltion ja Terry Chimesin voimin perustettu, sekä laulajatar Anita Chellemahilla ryyditetty Cherry Bombz jatkoi tietyllä tapaa siitä, mihin Hanoi oli jäänyt. Vaikka yhtye saikin kansainvälistä huomiota osakseen, paljolti ”edeltäjänsä” ansiosta, loppujen lopuksi käteen ei ehtinyt jäädä kuin EP The Cherry Bombz, pari 7″ singleä ja muutaman keikkavideo. Osittain samaan aikaan McCoy julkaisi yhdessä Nasty Suiciden kanssa vasta vuosia myöhemmin arvostusta osakseen saaneen akustisen Silver Missiles and Nightingales albumin The Suicide Twins -nimellä. Molempien yhtyeiden tie tuli kuitenkin päätökseensä vuoden 1986 loppuun mennessä.
Andy McCoyn lupaava urakehitys oli pysähtynyt paikoilleen ja jopa vaarassa ajautua laskusuhdanteeseen. Onneksi parin hiljaisemman vuoden jälkeen miehelle olisi luvassa hienoja uusia tilaisuuksia päästä näyttämään kyntensä ja palauttamaan nimensä kaikkien huulille.
Too Much Ain’t Enough
Ilman omaa yhtyettä ja yhä pahenevassa heroiinikoukussa kärvistellyt McCoy aktivoitui toden teolla uudelleen vuonna 1988 julkaisemalla ensimmäisen soololevynsä, Too Much Ain’t Enough, joka ei valitettavasti ollut sävellyksellisesti kovinkaan kummoinen. Asiat saivat kuintekin käänteen parempaan miehen solmittua levytyssopimuksen BMG-Virginin kanssa ja pokattua historiallisen kultalevyn Yhdysvalloista Samantha Foxin tehtyä hitin miehen The Suicide Twinsille säveltämästä The Best is Yet to Come -kappaleesta.
McCoyn uusi tuleminen näytti saavan aivan uudet siivet alleen Sex Pistolsin Steve Jonesin suositeltua tätä Iggy Popin kiertuekitaristiksi oltuaan itse estynyt ottamasta kyseistä pestiä vastaan. Kiertueella tiukassa lieassa huumausaineiden suhteen ollut McCoy esiintyi hienosti, vaikka mukana olleen basisti Alvin Gibbsin kertoman mukaan kulissientakainen elämä Andyn kanssa oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Puheet kitaristin ylimielisestä, jopa aggressiivisesta käytöksestä alkoivat lisääntyä musiikkipiireissä.
Pienen suvantovaiheen jälkeen kaikki vaikutti kuitenkin siis jälleen lupaavalta. Historiallinen kultalevy plakkarissa, soolodiili taskussa ja pesti Iggy Popin kaltaisen legendan bändissä olivat kovia suorituksia kenen tahansa mittapuulla. Jatko olisikin vain miehestä itsestään kiinni.
Shooting Gallery
Vaikka Pop olisi halunnut jatkaa yhteistyötä uuden kitaristinsa kanssa, pelkkään rivijäsenen rooliin tyytymätön McCoy pani projektille pisteen ja lähti kohti uusia haasteita. Alice Cooperin kanssa avautunut biisinkirjoitusmahdollisuus olisi voinut olla täydellinen väylä murtautua valtavirran radioaalloille ja päästä käsiksi messeviin rojalteihin, mutta yhteistyöstä ei kuitenkaan syntynyt lopulta mitään konkreettista. Cooper itse jälkeenpäin epäili McCoyn olleen liian epävarma sävellyksistään jotta hän olisi voinut ylipäätään esitellä niitä uutta kukoistuskautta eläneelle shokkirokkarille. Lisäksi kitaristin edelleen holtiton päihteidenkäyttö ajoi tehokkaasti jo kuiville päässeitä konkareita kauemmas miehen vaikutuspiiristä.
90-luvulle tultaessa Los Angelesin rock-eliitin parissa kuitenkin edelleen kuin kala vedessä aikaansa viettänyt McCoy pisti pystyyn uuden yhtyeen, tällä kertaa nimellä Shooting Gallery. Huolimatta kiertueesta Kissin lämmittelijänä, orkesteri laittoi pillit pussiin vain yhden julkaistun albumin jälkeen ja Andy katosi jälleen muutamaksi vuodeksi julkisuuden valokeilasta.
Shooting Gallery (part deux) ja toinen sooloalbumi
Vuonna 1994 takaisin Suomeen muuttanut McCoy polkaisi edellisen yhtyeensä uudelleen pystyyn, tällä kertaa lähinnä kotimaisena inkarnaationa. Tälläkään kertaa yhtye ei pysynyt kasassa juuri hetkeä pidempään ja miehen kansainvälinen ura alkoi tulla uhkaavasti tiensä päähän. Yllättäen McCoy vetäisi kuitenkin hihastaan toisen sooloalbuminsa, Building on a Traditionin. Live Ammo -nimisen yhtyeen ympärilleen kasannut ja Tukholmaa tukikohtanaan pitänyt kitaristi lähti siis jälleen tien päälle suurin odotuksin.
Losin ja Lontoon vaihtumista Tukholmaan voisi pitää jo tietynlaisena merkkinä kansainvälisen uran hiipumisesta, mutta sävellyksellisesti Building on a Tradition oli vahva esitys, eikä McCoy 33-vuotiaana ollut suinkaan liian vanha yrittämään vielä kerran lopullista murtautumista laajemman yleisön tietoisuuteen.
Uudelleenlämmittelyjä uudelleenlämmittelyjen perään
Lopputulema oli kuitenkin jo tuttu – yhtye hajosi ennen kuin ehti saada kunnolla tuulta purjeisiinsa. Parin vierailevan kitaristin pestin (The 69 Eyesin ja Savage Gardenin kelkassa) jälkeen Andy keskittyi vuodet 1996-99 lähinnä maalaamiseen. Musiikillisella rintamalla oli seuraavaksi vuorossa Briardin kaivaminen naftaliinista ja sen uuden albumin julkaisu. Vierailut jatkuivat osaltaan XL5:n(!) singlellä Taas Mennään. Vuonna 1999 ilmestyi myös Pekka Lehdon ohjaama The Real McCoy -elokuva, joka aloitti McCoyn matkan eräänlaiseksi Suomen viralliseksi rock-maskotiksi.
Hanoi Rocks (vol 2)
Välinsä kuntoon saaneet McCoy ja Michael Monroe päättivät palauttaa 1980-luvun loiston ajat perustamalla Hanoi Revisited -nimisen projektin vuonna 2001. Hyvin menneen kokeilun jälkeen luovat mehut alkoivat jälleen virrata ja vuotta myöhemmin virallistettiin kaikkien odottama uutinen – Hanoi Rocks tekisi kauan odotetun, virallisen paluunsa. Kenties reilut kymmenen vuotta myöhässä, mutta kuitenkin.
Keulakaksikon ja Costello Hautamäen, Lacun ja Timpan koostama orkesteri julkaisi ensimmäisen uuden Hanoi-studiolevyn seitsemääntoista vuoteen nimellä Twelve Shots on the Rocks. Yhtye lähti myös kokeilemaan siipiään ulkomaille ja vaikka entisillä vahvoilla alueilla Isossa-Britanniassa ja Japanissa vastaanotto olikin positiivinen, Yhdysvaltoihin asti uusittu Hanoi ei koskaan päässyt.
Vuonna 2003 Andy ja vaimonsa Angela päätyivät reality-sarjan tähdiksi The McCoys Shown myötä. Asema Suomen Ozzy Osbournena vakiintui, mutta kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Hanoi-albumi Another Hostile Takeover oli pirteää edeltäjäänsä valjumpi esitys. Myöskään näillä näkymin viimeiseksi jäänyt Hanoi Rocks -levytys Street Poetry ei enää nostattanut suurempia tunteita massojen keskuudessa. Vuonna 2009 Monroe ja McCoy päättivätkin laittaa pillit lopullisesti pussiin tunnetuimman yhtyeensä osalta.
The Real McCoy Band
Vaikka monet Andyn bändeistä ovatkin olleet lyhytikäisiä, miehen seuraava projekti, The Real McCoy Band, teki tässä suhteessa jo jonkinlaisen ennätyksen. Foo Fightersin kitaristi Chris Shifflettillä vahvistettu yhtye ehti heittää kokonaiset kolme keikkaa ennen hajoamistaan. Suomen räntäsateessa muutamille sadoille katsojille rundaamiseen ja sankarinsa käytökseen pettynyt kepittäjä lähtikin takaisin aurinkoiseen Kaliforniaan happamien kommenttien saattelemana.
Real McCoy -fiaskon jälkeen Andy palasi hetkellisesti Pelle Miljoona Oy:n riveihin hoitamaan 31-vuotta aiemmin väliin jääneen Moottoritie on kuuma -kiertueen. Seuraavana vuonna kitaristi liittyi Grease Helmet -yhtyeeseen, joka julkaisi osittain Shooting Gallerynkin biisejä sisältäneen nimikkodebyyttinsä vielä saman vuoden aikana. Tällä erää viimeisimmät McCoyn julkiset projektit olivat osallistuminen SubTV:n Julkkis Big Brotheriin ja heti perään järjestetty, miehen maalauksia esitellyt taidenäyttely vuonna 2013.
ukuunottamatta sinänsä onnistunutta Pop-turneeta, muista projekteista ei jäänyt paljoakaan jälkeenpäin muisteltavaksi. Esimerkiksi Bachin kanssa äänitetystä materiaalista ei ole tähän päivään mennessä kuultu julkisesti vielä sekuntiakaan.
Yhdeksänkymmentäluvulle siirryttäessä piirit McCoyn ympärillä alkoivat uhkaavasti pienentyä ja yhtyeet typistyivät Shooting Galleryn ja Live Ammon kaltaisiin lyhytikäisiin viritelmiin. 1990-luvun puolivälissä mies yritti elvyttää soolouransa ja vaikka musiikillisesti lopputulema olikin hyvä, ei lento tälläkään kertaa kantanut kovinkaan pitkälle. Sittemmin paljon huhuttu, mutta julkisuudessa mystisyyden verhoon käärityistä syistä Andylle asetettu porttikielto Yhdysvaltoihin torpedoi omalta osaltaan Hanoi Rocksin paluun 2000-luvun taitteessa. On kuitenkin hyvä huomata, että parhaimmat sävellykset uusilla Hanoi-albumeilla tulivat edelleen McCoyn kynästä. Aikaa oli vain yksinkertaisesti kulunut jo liikaa vanhan magian uudelleen vangitsemikseksi.
Vielä vuonna 2010 McCoy yllätti kokoamalla The Real McCoyn -bändin, jonka kitaristiksi pestattiin niinkin korkean profiilin mies kuin Chris Shifflett. Lopulta bändin taival oli melkoinen fiasko jopa Andyn mittapuulla.
Kaikesta huolimatta Andy McCoyn sävellyskynä kesti parhaimmillaan vertailun jotakuinkin keneen tahansa rock-säveltäjään 1980-luvulla ja miehen persoonallinen, Keith Richards -koulukunnan ote kitarointiin joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Itselleni se maistuu huomattavasti tekniikkataitureita paremmin. Päihteiden kanssa puljaaminen ja itseluottamuksen puute oman materiaalin suhteen torppasivat kuitenkin parhaiden yhteistyömahdollisuuksien hyödyntämisen ja toisaalta joustamattomuus rakentaa uraa edes hetkellisesti ”vain” bändin rivijäsenenä kavensi näitä tilaisuuksia vielä entisestään.
Vaikka miehestä ei niin suurta tähteä lopulta tullutkaan kuin hän olisi lahjojensa puolesta ansainnut, ei uraa voi kuitenkaan missään nimessä pitää epäonnistuneena. Nousu 1980-luvun kaukaisesta ja ahdasmielisestä Suomesta (vaikkakin Ruotsin kautta) maailman suurimman musiikkimarkkinan silloiseen hotspottiin ei ole mikään pieni saavutus. Ensimmäinen suomalaisen rock-yhtyeen listasijoitus Briteissä, coverilla tai ei, jää myöskin ikuisesti historiankirjoihin.
McCoylle ja kumppaneille lankesikin lopulta pioneerin osa. Sen työn merkitystä ei sovi aliarvioida ja vaikka kaksituhattaluvulle tultaessa moni kotimainen bändi onkin lyönyt Hanoin sekä McCoyn omat myyntiluvut ja listasijoitukset laudalta, kovin monesta ei puhuta maailman turuilla ja toreilla samaan kunnioittavaan sävyyn kuin Andystä. Vaikka eletty rock ’n’ roll -elämä näkyykin miehen olemuksessa ja vanha rikoskumppani Monroe on ottanut hänen paikkansa koko Suomen rock-lemmikkinä, Andy on edelleen Andy, kotimaamme ainoa todellinen rocktähti.