Mitäpä uutta voisi enää sanoa tai kirjoittaa englantilaisesta Hawkwind- ja Motörhead-ikoni Ian ”Lemmy” Kilmisteristä pyörittelemättä samoja kuluneita fraaseja ad nauseam? Rock ’n’ rollin henkilöitymä, paatumaton naistenmies ja kaiken huumeiden vastaisen työn esimerkillään tyhjäksi tekevä luonnonoikku. Myytti. Käsite. Legenda. Miestähän alettiin kutsua Jumalaksi jo hyvissä ajoin 1980-luvun loppupuolella, hyvänen aika sentään! Tätä vasten vähintäänkin haasteellisista lähtökohdistaan huolimatta Mick Wallin – jota voitaneen jo yhtälailla kutsua legendaksi omalla sarallaan – kirjoittama Lemmy – Ace of Spades onnistuu tavoittamaan jotakin olennaista Lemmy-hahmon takaa.

Lemmy inhimillistyi ja arkipäiväistyi suuren yleisön silmissä viimeistään Wes Orshoskin ja Greg Olliverin ohjaaman Lemmy: 49% Motherfucker, 51% Son of a Bitch -dokumenttielokuvan myötä ja jos nyt Ace of Spadesia ei voi suoraksi jatkumoksi tälle täysin kutsuakaan, niin jokseenkin samantyyppisessä, miltei inhorealistisessa kontekstissa liikutaan tälläkin kertaa. Lemmy saattaa olla kuolematon, mutta Ian Kilmister ei sitä ole, ja se on molempien teosten tekohetkellä käynyt jo harvinaisen selväksi. Toisin kuin monet haluaisivat ajatella, hän ei myöskään ollut immuuni inhimillisille tunteille, kuten pettymyksille ja pelolle, sen enempää kuin täysin itseriittoisuuteen tai falskiuteen kykenemätön, joka tilanteessa sataprosenttisen suoraselkäinen kansanmieskään.

Teos ei siis valkopese päähenkilönsä kolttosia, sen enempää kuin niele täysin pureskelematta aivan jokaista totuuden ja oman henkilökultin ruokkimiseksi väritetyn legendan hämärillä rajamailla tasapainoilevaa tarinaakaan. Kirja piirtääkin kuvaa toisinaan oikuttelevasta, toisinaan taas piinallisen aloitekyvyttömästä miehestä, joka täysin tietoisesti vaihteli lennosta oman persoonansa ja alter egonsa välillä, kulloisenkin tilanteen vaatimusten mukaan. Miehestä, joka tiesi, että haastatteluissa tuli itsepintaisesti mainostaa aina sitä viimeisintä albumia uran tähän saakka parhaana, vaikka relevainten ja vitaalisin musiikki olisikin julkaistu jo kolmisen vuosikymmentä takaperin.

Opuksen sivuilla ääneen pääsevät myös he – entinen manageri Doug Smith etunenässä – jotka Lemmyn omassa, White Line Fever -elämäkerrassa eivät juuri palstamillimetreillä juhlineet. Edelleen miesten välirikkoa ja klassisen Motörhead-kokoonpanon hajoamista harmitteleva kitaristi ”Fast” Eddie Clarke kertoo omia näkemyksiään 70-luvun lopun ja 80-alun kunnian päivien taustoilta ja entiset yhtyetoverit Hawkwind-ajoilta muistelevat miestä ja menneitä tietty haikeus rivien välistä pilkahdellen. Vaikka Lemmyn tapana olikin ongelmien ilmaannuttua toisinaan vain liueta paikalta taakseen katsomatta ja omien virheiden myöntämisen kanssakin saattoi olla vähän niin ja näin, hän ei suinkaan ollut ilkeä tai edes pahantahtoinen persoona. Päinvastoin. Kirjaa varten haastatellut henkilöt kertovat lukuisia tarinoita siitä, kuinka lempeä, muut huomioiva ja ihmiset tasavertaisella kunnioituksella kohtaava mies Lemmy loppujen lopuksi olikaan. Rock ’n’ rollissa pyhimykset ovat vähissä, eikä herra Kilmisteristä saa sellaista tekemälläkään, mutta harvinaisen aitoa ja valkoiset buutsit suurimmaksi osaksi tukevasti maan kamaralla tallustavaa sorttia hän kaikkien omasta erinomaisuudestaan varmojen egotrippailijoiden joukossa eittämättä edusti.

Yksi teema kirjassa on kuitenkin ylitse muiden – kuolevaisuus. Teos alkaa Wallin muistellessa erästä haastattelukertaa vuonna 1997, jolloin miehen tehtävänä oli kerätä kaikki kootut tarut ja anekdootit, joita Lemmystä vain vielä suinkin oli irti tiristettävissä, siltä varalta että tämä kuolla kupsahtaisi ennen aikojaan. Jo tuolloin näet kiersi huhu, että Motörhead-pomo olisi vakavasti sairas, eikä aikaa välttämättä olisi enää kovinkaan pitkälti jäljellä. Totuus osoittautui toisenlaiseksi ja vaikka mies porskuttikin miltei tavalliseen tapaansa vielä seuraavat pari vuosikymmentä, teos kronikoi jo vuosituhannen vaihteen jälkeen alkaneet terveysongelmat suorastaan pahanenteisellä tarkkuudella.

Viimeisessä luvussa kirja risteilee lopulta vastoinkäymisestä ja huolestuttavasta käänteestä toiseen, päähenkilönsä nopeasti rapistuvaa kuntoa mukaillen. Vääjäämätöntä loppua kohti kulkiessaan, se koukkaa kuitenkin takaisin tuohon mainittuun vuoden ’97 haastattelutuokioon, jossa Lemmy summaa saavutuksensa ja sen, millä miehelle itselleen oli lopulta eniten merkitystä sangen tyhjentävästi: ”Jos tulee kuulemaan ja katsomaan Motörheadia, saa kokea yhden maailman parhaista rock ’n’ roll -bändeistä! Se minulla on enkä muusta piittaa. Siinä oli päämääräni, jonka myös tavoitin.”

Suomentaja Petri Silaksen ansiokkaissa jälkisanoissa rockin jättiläistä muistelevat muun muassa Janne Joutsenniemi ja Remu Aaltonen, joista jälkimmäinen törmäsi mieheen ensimmäisen kerran jo 60-luvulla The Rockin’ Vickersin ensimmäisen Suomen-visiitin yhteydessä. Lisäksi bassotaitaja saa samaisessa yhteydessä vapaat kädet avata tuntojaan muista tunnetuista neljän kielen mestareista. Tämä, jos mikä, on mielenkiintoista vaihtelua loputtomien spiidinhuuruisten naistenkaatotarinoiden seassa, joiden pahimmat sudenkupat Ace of Spades toki joka tapauksessa onnistuu varsin mallikkaasti välttämään.

Pyörittelipä asiaa lopulta miltä kantilta tahansa, ilman Lemmyä rock olisi ollut viimeiset viisikymmentä vuotta piirun verran tylsempää ajanvietettä. Mies loi uransa ja eli elämänsä hyvin pitkälti omilla ehdoillaan ja syntyipä siinä sivussa koko joukko punkin ja metallin ennenkuulemattomalla tavalla sekoittavaa musiikkia, joka maestrolle itselleen oli aina toki ”pelkkää rock ’n’ rollia”. Ace of Spades ei tuo tähän tarinaan mitään järisyttävää tai ennnenkuulumatonta uutta tietoa, mutta onnistuu tarkastelemaan sitä, päähenkilönsä jo maallisilta soittolavoilta poistuttua, sopivan neutraalista kulmasta ja puntaroi tämän elämää välillä pilke silmäkulmassa, välillä syvällisen vakavasti – aivan kuten sankarimme itsekin teki.

Neljä pataässää.

Lemmy – Ace of Spades
Alkuteos: Lemmy – Ace of Spades
Suomentanut: Petri Silas
Johnny Kniga