Yngwie J. Malmsteen. Ynkkä. Yngwäi. Mies, strato ja nahkahousut. Rakkaasta länsinaapuristamme ponnistaa yksi kaikkien aikojen soitannollisesti kykenevimmistä ja mullistavimmista sähkökitaristeista, jonka virtuositeetti oli ja on edelleen sitä luokkaa, ettei sitä ole vielä näin kolme vuosikymmentä myöhemminkään kyetty täysin toisintamaan. Käsittämättömän nopeutensa ja neoklassisen tyylin pioneerityönsä lisäksi mies on vuosien ja Internetin myötä tullut tunnetuksi myös miltei karikatyyrimäisenä hahmona, jonka ulkoinen habitus ja lentävät lauseet ovat muodostuneet osaksi kansainvälisen kitarakommuunin tarustoa.

Tämä edellä mainittu hahmomaisuus tarjoaa samalla herkullisen lähtökohdan miehen itsensä sanelemalle elämäkerralle, herättäen odotuksia suorapuheisuudestaan tunnetun maestron lokalingon viuhumisesta suuntaan jos toiseenkin ja itsensä jalustalle nostamisen kaikkien entisten ennätysrajojen paukkumisesta. Totuus on kuitenkin, että Voittamaton on luonteeltaan yllättävänkin kesy teos. Tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi mielenkiinnoton, mutta törky ja äyräiden yli huokuva arroganssi suorastaan loistavat poissaolollaan. Tilalla on selkeä ja loogisesti etenevä tarina tukholmalaisen kitaransoittoa rakastavan pojan matkasta maailmaanmaineeseen, joka sekin syntyy lähinnä vain oheistuotteena silloin, kun joku on vain yksinkertaisesti todella hyvä jossakin.

Yngwie kuvailee kirjassa kuinka hän ikään kuin syntyi uudelleen 2010-luvun taitteessa ja tarina onkin ennen kaikkea seesteisen, ammatillista kukoistuskauttaan elävän keski-ikäisen perheenisän kertomaa. Entiset sekoiluajat ovat vain ikävä muisto menneisyydestä – ”aivan kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin muulle”, kuten mies useampaankin otteeseen opuksen sivuilla summaa. Vain nykytilanteella on hänelle itselleen merkitystä ja preesens on niin harmoninen, että draamaa siitä ei saa aikaiseksi oikein yrittämälläkään. Se on toki enemmän kuin vain hienoa miehen itsensä kannalta, mutta tuottaako tunnetusti varsin värikkään historian ohittaminen pelkkänä synkkänä välivaiheena matkalla henkiseen kirkkauteen sitten tarpeeksi särmää rock-elämäkerran tarpeisiin?

Vastaus on kyllä ja ei. Malmsteen kyllä myöntää avoimesti alkoholin kanssa läträämisen karanneen tietyssä vaiheessa pahemman kerran käsistä ja käsittelee myös epäonnistuneita avioliittojaan, kiroten samalla häneltä miljoonia vuosien varrella nyhtäneet huijarimanagerit alimpaan helvettiin. Toisinaan hän kuvailee yhtyeessään soittaneita muusikoita, etupäässä laulajia, suhteellisen kärkevinkin sanankääntein, mutta suuren kuvan pintapuolisuus ja näennäinen kiltteys ei anna todellista mahdollisuutta immersoitua miehen ympärillä tuolloin pyörineeseen epätavalliseen ja raadolliseen maailmaan. Alkuaikojen Steeler ja Alcatrazz -ajat sisältävät mielenkiintoista ajankuvaa nuorten ja nälkäisten muusikoiden karusta arjesta kaukana Sunset Stripin glamourista. Loppuunmyytyjen kiertueiden hurmoshengen fiilistelyjen kautta siirrytään myös varsin sujuvasti herkkien egojen yhteentörmäyksien synnyttämien ristiriitojen tilitykseen. Samoin kuvaukset kitaransoitontäyteisestä varhaisnuoruudesta, jolloin mies teki jo täyttä häkää täysipainoista musiikkia pyrkien jatkuvasti ylittämään omat rajansa, eikä vain harjoitellut näyttäviä mekaanisia suoritteita tyttöjä instrumenttinsa avulla iskeäkseen, ovat yhtälailla kiehtovaa luettavaa.

Musiikista muodostuukin se punainen lanka, joka jatkuu läpi kirjan ja jonka merkitystä Malmsteenille ei voi ylikorostaa. Kyse ei suinkaan ole vain kitarasta – joka toki saa paljon huomiota osakseen ja jonka tekniselle käsittelyllekin on kaltaiselleni kitaraentusiastille ilahduttavasti varattu useampikin aukeama – vaan ennen kaikkea sävellystyöstä, jossa tuo kuusikielinen tulensyöksijä näyttelee vain yhtä, toki varsin merkittävää osaa. Pitkin matkaa Malmsteen lainaa tai muutoin mainitsee klassisia säveltäjiä Paganinista, Beethoveeniin ja mieltää toimintansa jatkumoksi näiden uraauurtavalle työlle – ainoastaan suoraviivaisemassa ja modernimmassa rock-kontekstissa. Toisaalta, onhan hän ehtinyt säveltää ihka oman klassisen konserttonsakin, joten puheiden tueksi löytyy myös varsin vakuuttavia meriittejä.

Neoklassismi, barokki ja 1700-1800-lukujen mestarisäveltäjien namedroppailu eivät olekaan päähenkilöllemme vain niche tai temppu erottautua muista aikansa taitajista, vaan intohimon kohde aivan samoin kuin Ferrarit ja Rolexin kellotkin. Malmsteenin tekstistä huokuu vakaa luottamus omaan tekemiseen ja siihen, että mies on tällä planeetalla nimenomaan tuottamaansa musiikkia luodakseen. Kukaties se pitääkin täysin paikkansa ja kenties juuri siksi Malmsteen herättääkin niin ristiriitaisia tuntemuksia. Miten kukaan voi täysin pitää niin täydellisesti oman asiansa osaavasta tyypistä, joka ei häpeile tai yritäkään peitellä kovalla työllä ansaitsemiaan saavutuksia? Hänen olemassaolonsahan vain muistuttaa meitä omista vajavaisuuksistamme. Toisaalta voidaan yhtä lailla kysyä, voiko kukaan todella vieroksua suorasukaisen rehellistä, kaikkiin konventioihin sopeutumatonta Yngwie J. Malmsteenia, joka tekee mitä tahtoo, juuri kuten tahtoo? Hän on se visionääri ja primus motor, jonka ympärillä vaihtuvat muusikot ovat ainoastaan rattaita koneistossa, jonka pyrkimyksenä on kanavoida diktaattorimaisen johtajansa mielessä muhivaa säveltaidetta auditiiviseen muotoon.

Voittamaton kertoo Malmsteenin henkilöhistorian sujuvasti ja viihdyttävästi, tekemättä sen suurempia paljastuksia päähenkilönsä uran varrella tapaamista ihmisistä tai kokemista tapahtumista. Siinä mielessä se toistaa kirjan kohteen itsensä kertomien tarinoiden sisäsiistiä jatkumoa niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta se tekee rock-biografialle epätyypillisen pätevää työtä päähenkilönsä ajatuksia ja katsantokantoja avaavana teoksena, jossa esimerkiksi yksilöllisyyteen ja protestanttiseen työmoraaliin vahvasti nojaava kitarasankarimme pääsee suureen ääneen ihmettelemään 1970-luvun Ruotsin tasapäistävää sosiaalipolitiikkaa.

Se, jos mikä, on ehtaa Ynkkää, eikä Ynkkää voi olla koskaan liikaa – enemmänhän on kuitenkin aina enemmän.

Kolme ja puoli nahkachapsia.

Yngwie Malmsteen – Voittamaton
Alkuteos: Relentless – The Memoir
Suomentanut: Juha Arola
Like Kustannus