Juttusarjan edellisessä osassa katsastimme kolme 1970- ja 80-luvuilla maineensa luonutta kitaravelhoa, joten vaihtelun nimissä venytämme tällä kertaa fraamia noin vuosikymmenen verran eteenpäin. Tässä postauksessa esitellyt herrasmiehet ovat siitä(kin) erityisen mielenkiintoisia tapauksia, että kaikki ovat vähintäänkin näytelleet merkittäviä osia kunkin edustaman musiikkityylin soittosuuntauksissa, elleivät peräti tähdittäneet kokonaisten genrejen syntytarinoita. Tästäkin huolimatta kaikki kolme sijoitetaan lähinnä sijoille ”ynnä muut” kaikkien aikojen kovimpia kuusikielisen taitajia listattaessa. Moinen vääryys herättääkin vain yhden kysymyksen: miksi ihmeessä?

Reb Beach

Kuva Last.fm

Muun muassa Wingerin, Dokkenin ja Whitesnaken riveissä kannuksensa hankkinut Reb Beach on mies, jonka soittoa olet hyvin suurella todennäköisyydellä kuullut täysin tietämättäsi.

Richard Earl Beach Jr. -nimen kasteessa saanut tuleva kitarataituri syntyi Pittsburghissa, Yhdysvalloissa vuonna 1963. 1980-luvun alussa Berklee College of Musicissa opiskellessaan Beachista ehti muodostua marinoitunut sessiomusiikko, joka työskenteli muun muassa Chaka Khanin, The Bee Geesin, Roger Daltreyn ja Twisted Sisterin kaltaisten tähtien kanssa.

Miehen vakituinen työ oli tässä vaiheessa kuitenkin amerikkalaisen rock-laulaja/näyttelijä Fionan taustayhtyeen kitaristin pesti. Tässä yhteydessä Beach tutustui myös Alice Cooperin kanssa kiertäneeseen Kip Wingeriin. Miesten sisäisten taajuuksien löytäessä pian yhteisen harmoniansa, ajatus omasta bändistä alkoi kyteä kummankin mielissä. Asia konkretisoitui rumpali Rod Morgensteinin ja kitaristi/kosketinsoittaja Paul Taylorin lyöttäydyttyä remmiin ja yhtye sai nimekseen Sahara. Tällä nimellä orkesteri olisi myös halunnut jatkaa, mutta koska nimi oli jo varattu toisaalle, miekkoset päätyivät osaltaan Alice Cooperinkin ehdotuksesta Wingeriin.

Vaikka yhtye ei koskaan noussut varsinaiseksi valtavirran suosikiksi, se teki silti loiston päivinään kunnioitettavan uran 1980-luvun jättiorkestereiden vanavedessä. Tuloksena kolme kokopitkää albumia ja tukku hiteiksi laskettavia kappaleita. Yhteenpalannut Winger on toki julkaissut uusia albumeita 2000-luvullakin, mutta profiili on ollut ymmärrettävästikin aiempaa huomattavasti matalampi.

Wingerin alkuperäiskokoonpanon hajottua 1990-luvun puolivälissä, Beach ei suinkaan jäänyt lepäilemään laakereillaan. Hän pestautui muun muassa Alice Cooperin yhtyeeseen, äänitti soundtrackin Segan Daytona USA 2 -konsolipeliin ja korvasipa jopa itsensä George Lynchin Dokkenissa. Tältä stintiltä jäi jälkipolville ihmeteltäväksi myös yksi albumi (Erase the Slate), sekä live-DVD Live from the Sun.

Vuonna 2002 Beach paitsi julkaisi Masquerade -nimeä kantaneen debyyttisoolonsa, myös hyppäsi David Coverdalen luotsaamaan myöhempien aikojen Whitesnakeen ja on tätä nykyä yhtyeen pitkäikäisin kitaristi. Töitä on tuntunut piisanneen myös uudelleenkasatun Wingerin ja superyhtyeeksikin mainostetun, Doug Pinnickin ja Kelly Keagyn kanssa perustetun The Mob -kokoonpanon merkeissä.

https://www.youtube.com/embed/WvE6sUMV96w” width=”420″>

1980-luku oli tunnetusti rock-skenessä sankarikitaroinnin juhla-aikaa ja näin ollen myös kilpailu paikasta parrasvaloista kenties kovempaa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Parhaiten suuren yleisön mieleen tältä aikakaudelta jäivät mahdollisimman ”näyttävästi” soittaneet pelimannit ja vaikka Beach kykeni otelautailotulitteluun siinä missä kuka tahansa aikalaisensa, hänen profiilinsa eräänlaisena rock-kitaroinnin monitoimimiehenä vei parhaimman terän miehen tunnistettavuudesta. Voisikin jopa sanoa, että Beachin monipuolisuus teki miehestä vaikeammin kategoroitavan kuin monista helpommin määriteltävissä olevista kollegoistaan.

Yhtä kaikki, Reb Beachin taituruus keihään varressa on kiistämätöntä ja miehen merkitystä 80- ja 90-luvun taitteen rock-kitaroinnissa ei sovi aliarvioida missään olosuhteissa.

Jerry Cantrell

Kuva likesuccess.com

Alice in Chainsin biisinikkari ja nykyinen nokkamies on vastuussa tukusta grunge-sukupolven tunnussävelmiä, mutta on osoittanut riffikynänsä terävyyden vielä 2010-luvullakin. Cantrell edustaakin osaltaan pelimanneja, jotka käyttävät instrumenttejaan täysin musiikkinsa ehdoilla – eli vaikka taitoa löytyy, sitä ei aina tarvitse lätkiä vasten kuulijan kasvoja mikäli musiikillista perustetta moiselle hötkyilylle ei ole olemassa.

Vuonna 1966 Washingtonin Tacomassa syntynyt Jerry Fulton Cantrell Jr. kasvatettiin omien sanojensa mukaan country-musiikin tahdissa. Vaikka mies olikin kiinnostunut musiikista ja kitaroista jo lapsuudestaan alkaen, kitaransoiton hän aloitti vasta suhteellisen kypsässä 17 vuoden iässä. High School aikoinaan kuoronjohtajanakin menestynyt Cantrell perusti 80-luvun puolivälissä Diamond Lie -nimeä kantaneen yhtyeen yhdessä rumpali Bobby Nesbittin, basisti Mike Starrin ja muuan Layne Staleyn kanssa. Ehtona Staleyn liittymiselle tosin oli Cantrellin vastavuoroinen osallistuminen tämän funk-bändiin, joka kuitenkin kuopattiin nopeasti Diamond Lien aikaansaaman kiinnostuksen viedessä suurimman osan miesten ajasta.

Ennen kuin maailma oli valmis uuden yhtyeen valloitusretkelle, sen nimi viriteltiin Alice ’N Chainziksi ja jatkojalostettiin siitä lopulliseen Alice in Chains -muotoonsa. Uudella nimellään orkesteri kohosikin yhdeksi grungen merkittävimmistä ja menestyneimmistä yhtyeistä 1990-luvun alussa, eikä vähiten Cantrellin luomien raskaiden kitaravallien ansiosta.

AiC:n hajottua 1990-luvun lopulla, Cantrell siirtyi soolouralle. Staleyn menehdyttyä traagisesti vuonna 2002, alkoi ajatus paluusta kunnianosoituksena edesmenneelle kumppanille kuitenkin kyteä kitaristin mielessä ja kolme vuotta myöhemmin Alice in Chains kokosi rivinsä uudelleen. Tällä kertaa keulilla nähtiin vierailevia solisteja aina James Hetfieldistä Scott Weilandiin, kunnes yhtye päätyi pestaamaan Willian DuVallin vaikuiseksi kakkoslaulajakseen. Tällä kokoonpanolla on myös jatkettu aina näihin päiviin saakka.

Grunge tyylisuuntauksena henkilöityi hyvin pitkälti teksteistä vastanneisiin laulajiin, noihin yhtyeidensä keulilla maailmantuskaa kuulijoidensa päälle ryöpyttäviin suuriin taiteilijoihin, jolloin kitaristien pääasialliseksi tehtäväksi jäi lähinnä luoda sopivan mollivoittoisia ja raskaita äänivalleja näiden vuodatuksen taustalle. Staleyn ollessa yksi tämän aikakauden näkyvimmistä nokkamiehistä, ei tilaa muutoinkin hieman vetäytyvän oloiselle Cantrellille liiemmälti jäänyt. Vaikka mies on sittemmin todistanut olevansa paitsi kyvykäs laulaja ja showmies, AiC:n ollessa huipulla nämä ominaisuudet saivat jäädä taka-alalle, sillä kuten aina, Cantrell on musiikkinsa – ei herkän egonsa – palvelija.

Billy Duffy

roeldiikstra.nl

Neljäntoista vanhana kitaransoiton aloittanut Billy Duffy lienee suurelle yleisölle tunnetuin The Cultin toisena vakijäsenenä ja Ian Astburyn kanssa muodostamansa biisinkirjoitusduon puolikkaana. Tästä huolimatta Manchesterin Hulmessa vuonna 1961 syntynyt ja varttunut William Henry Duffy on uransa aikana ollut vaikuttamassa monissa, yllättävissäkin asiayhteyksissä.

1970-luvulla mies muun muassa opasti Johnny Marrin kitaransoiton saloihin ja patisti Morrisseyn laulu-uralle The Nosebleeds -yhtyeessä vaikuttaessaan. Paras oli kuitenkin vielä edessä, kun miehen alkuaikojen merkittävimmän yhtyeen, Studio Sweetheartsin, hajottua Duffy muutti Lontooseen ja vaatekaupan myyjänä työskennellessään tutustui The Southern Death Cult -yhtyeen solistina silloin toimineeseen Astburyyn.

Duffyn kyvyistä kitaranvarressa vaikuttuneena Astbury hylkäsi nopeasti entisen yhtyeensä ja polkaisi pystyyn uuden, The Death Cult -nimeä totelleen pumpun kitaristilöytönsä kanssa. Vuonna 1984 bändi lyhensi nimensä simppelisti The Cultiksi ja valmistautui julkaisemaan läpimurtoalbuminsa Loven heti seuraavana vuonna.

Suosionsa aallonharjalle Euroopan lisäksi myös Yhdysvalloissa The Cult nousi 80- ja 90-lukujen taitteessa, Electric- (1987) ja Sonic Temple (1989) -albumeillaan. Jälkimmäisellä stadionrockin suuntaan vahvasti kumartanut yhtye sai tuta grungen rock-kenttää vavisuttavan voiman tupakansytyttimillä ja tuulikoneilla reunustettuja polkuja tallanneella, vuoden 1991 Ceremony-kokopitkällään. Suosionsa kevyessä laskusuhdanteessa orkesteri palasi Astburyn vaatimuksesta goottijuurilleen vuonna 1994 julkaistulla nimikkoalbumillaan, mutta sisäiset ja vahvasti päihdevetoiset riidat ajoivat solistin eroamaan yhtyeestä seuraavan vuoden aikana.

Cultin hajottua Duffy musisoi 90-luvun lopun Coloursoundin riveissä ja vierailipa muun muassa soittamassa japanilaisen J:n debyyttialbumillakin. Vuosituhannen päätteeksi Astbury ja Duffy löysivät jälleen toisensa ja The Cult teki paluun verevimmällä albumillaan miesmuistiin. Beyond Good and Evil kärsi kuitenkin heikosta kaupallisesta menestyksestä, joka heijastui myös kiertueen yleisömääriin. Yhtyeen toinen tuleminen jäikin lopulta melko lyhyeksi Astburyn hypätessä The Doorsin solistiksi vuonna 2002.

Jälleen nelisen vuotta inaktiivisena naftaliinissa levännyt The Cult polkaistiin uudelleen käyntiin vuonna 2006, jolloin Duffy julkaisi myös Circus Diablo -yhtyeensä debyyttialbumin. Sittemmin mies on The Cultissa soittamisen ohessa toiminut muun muassa Battle of the Bands -tuomarina, saattanut markkinoille oman Gretch White Falcon -nimikkokitaransa ja esiintynyt Sammy Hagarin syntymäpäiväpippaloissa. Monille saattaa tulla myös yllätyksenä, että Duffynkaan kaltainen puhdasverinen rock-shamaani ei ole kyennyt täysin vastustamaan tosi-tv:n houkutuksia, vaan mies esiintyi vuonna 2010 Married to Rock -ohjelmassa tyttöystävänsä muusikkomiesystävän ominaisuudessa.

Loppujen lopuksi pitkälti yhden yhtyeen miehenä Duffyn maine nousi ja laski The Cultin suosion mukana. Parhaimmillaan lähes stadionluokkaan kivunneen yhtyeen korkein lento katkesi päihteiden kanssa lotraamiseen ja siitä juontaneisiin erimielisyyksiin, eikä yleinen ilmapiiri ollut enää se kaikkein otollisin The Cultin paluulle miesten löytäessä yhteisen sävelensä uudelleen 2000-luvun vaihteessa. Toisaalta Duffy itse on maininnut nykyisen tilanteen sopivan itselleen aiempaa huomattavasti paremmin ja rock-kukkoilun aikojen olevan jo kaukana takanapäin. Mies tekeekin nykyisin mistä nauttii ja senkin omilla ehdoillaan. Eiköhän sama kelpaisi vallan mainiosti meille kaikille.