Kommentti: Don’t Call It a Comeback

guns-roses-duff-slash-axl-rose.jpg(Kuva: NME)

Nyt se on sitten virallista: Axl Rose, Slash ja Duff McKagan yhdistävät voimansa ensimmäistä kertaa kolmikkona reiluun pariin vuosikymmeneen. Ensin Coachella ilmoitti yhtyeen esiintyvän lauantai-iltojen pääesiintyjänään 16 ja 23 huhtikuuta ja orkesteri itse julkaisi päivää myöhemmin lehdistötiedotteen, jossa kolmen alkuperäisjäsenen osallisuus tässä tempauksessa virallistettiin. Siinä missä media on jo kuukausien ajan puhunut tapahtumasta alkuperäisen poppoon ”reunionina”, yhtye itse ei ole moiseen viitannut virallisissa yhteyksissä millään tavoin.

Itse asiassa lyhyehkön lehdistötiedotteen perusteella Slash ja Duff ovat yksinkertaisesti liittyneet takaisin Guns ’N Rosesin vahvuuteen. Toisaalta jokaisella voi olla oma henkilökohtainen sopimuksensa keikkajärjestäjien kanssa ja kyseessä on lähinnä väliaikainen työsuhde vanhojen kollegoiden kesken. Järjestelyn yksityiskohdat ovat tältä osin siis yhä hämärän peitossa. Muiksi musikanteiksi ovat joka tapauksessa sosiaalisen median kautta varmistuneet rumpali Frank Ferrer, multi-instrumentalisti Chris Pitman ja pitkäaikainen kiipparisti Dizzy Reed. Pieniä tiedonmurusia lukuunottamatta Izzy Stradlinin, Steven Adlerin ja/tai Matt Sorumin mahdollinen osuus – tai osattomuus – yhtyeen tulevassa saagassa on puhtaasti arvailujen varassa.

Hardcore-faneille, joille tapahtumaa on muiden kuin yhtyeen itsensä suunnalta markkinoitu alkuperäisviisikon tai vähintäänkin Use Your Illusion -kiertueen kokoonpanon yhteenpaluuna, eivät tietenkään ole tilanteeseen täysin tyytyväisiä. Toisaalta valtaosalle musiikin kuluttajista yhtye on kuitenkin lopulta boksereissa lavalla spurttaavan vokalistin ja silinteripäisen kitarajumalan pyhä liitto. Se miksi nämä miehet hautasivat sotakirveensä juuri nyt ja mikä sen sai aikaan, on täysi mysteeri, samoin kuin niin moni muukin asia tämän uudelleen heräilevän rock-jättiläisen tulevaisuuteen liittyen. Onko kyseessä ”kerran vielä pojat” -tyyppinen varvi viiksiinsä tuhisevien hipsterien tiukan valvonnan alaisuudessa? Onko luvassa vahvojen huhujen mukainen stadion-/festivaalikiertue ympäri Yhdysvaltoja ja muuta maailmaa? Voimmeko odottaa orkesterilta uutta musiikkia ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008 Chinese Democracyn?

Vaikka itse buildup kohti ilmoitusta hoidettiinkin sinänsä tyylikkäästi kryptisten twiittien, Amerikkalaisissa elokuvateattereissa esitettyjen teasereiden ja osallisten some-vihjailujen voimin, ei hommaa saatu aitoon Gunnari-tyyliin vietyä maaliin asti täysin kitkatta. Axl Rose peruutti jo sovitun esiintymisensä Jimmy Kimmelin talk show:ssa varoittamatta ja ilman selityksiä, eikä itse asian virallistaminen aiheuttanut lopulta sen suurempia fanfaareita, koska tiedot tulevasta olivat vuotojen ja kattavien spekulaatioiden myötä jo niin vahvalla pohjalla. Asiaa ei myöskään ole auttanut voimakolmikon sittemmin jatkunut radiohiljaisuus yhtyeen tulevien peliliikkeiden tai keskinäisten suhteidensa tiimoilta.

Pyssyjen ja ruusujen maailmassa mikään ei ole koskaan sataprosenttisen varmaa ennen kuin punapäinen mies on lavalla, jos vielä varsinaisesti silloinkaan, joten siinä suhteessa elämme edelleen Axl Rosen ”NuGnR:n” maailmassa. Se yhtye on kuitenkin kaikesta huolimatta ihka-aito Guns ’N Roses, ja vaikka uudelleenaktivoitumista vuoden 2014 Vegasin keikkaputken jälkeen tietynlaisena paluuna voitaneenkin kutsua, se on sitä myös jatkossa – Slashilla tai ilman. Tämä ei siis niinkään ole paluu, comeback, reunion tai edes vanhojen jäärien julkinen terapiaistunto, vaan seuraava askel aikansa suurimman ja kauneimman rockyhtyeen tarussa. Mikäli planeetat vain kohtaavat ja vuorovedet ovat suosiollisia, se saattaisi olla myös juuri sitä, mitä särökitaroihin nojaava populäärimusiikki myyttisimmän hahmonsa 28 joulukuuta traagisesti menetettyään tarvitsee.

kulttuuri musiikki ajattelin-tanaan

Vuoden 2015 rock-levy: Ghost – Meliora

 

ghost-meliora.jpg

Kolmas albumi on ollut jälkeenpäin tarkasteltuna lukemattomille eri yhtyeille mitä merkittävin virstanpylväs. Se on voinut toimia alkusysäyksenä räjähdysmäiseen nousukiitoon platinalevyjen ja stadionien valojen loisteeseen. Monasti taas kyseinen kiekko on osoittautunut yhtyeen taiteelliseksi ja kaupalliseksi lakipisteeksi ja vielä sitäkin useammin se on ollut se kuuluisa viimeinen niitti levy-yhtiön ja ostavan yleisön kärsivällisyydelle bändin suhteen. Ruotsalaisen Ghostin Meliora on siitä harvinainen tapaus, että se on liian hyvä levy liian aikaisessa vaiheessa orkesterin uraa.

Vuonna 2006 Linköpingin liepeillä perustettu orkesteri on toki maksanut oppirahojaan jo vuosien ajan, mutta varsinaisesta household-nimestä ei vuoteen 2015 mennessä ole oikein voitu vielä puhua. Orkesteri esitteli Mercyful Fate/Blue Öyster Cult -vivahteisen soundinsa debyyttilevy Opus Eponymousilla, mutta hukkasi pop-sensibiliteettinsä sen seuraajalla, Infestissumamilla. Melioralla Ghost paitsi löysi popin uudelleen, se myös hioi ilmaisunsa ja soundinsa yhdessä tuottaja Klas Åhlundin kanssa täysin uudelle tasolle.

Melioralla kaikuu paitsi 70-luvun gootti-/progejättiläiset, myös ABBA ja Euroviisut. Levyn avaus ei tosin vielä lupaa kovinkaan suuria siitä mitä tuleman pitää. Spirit ei introaan lukuunottamatta herätä juuri tunteita suuntaan jos toiseenkaan, sinänsä näppärän laukkatemponsa tenhosta huolimatta. Seuraavaksi alkava neljän kappaleen suora hakeekin sitten vertaistaan 2000-luvun rock-albumeiden joukosta. Pinnacle to the Pitin bassokuvio ei ole soitannollisesti nerokas, mutta soundillisesti juurikin sitä itseään. Sekään ei kuitenkaan kykene valmistamaan kuulijaansa kappaleen kertosäkeeseen, joka on tarttuvuudessaan jossakin hautakivien ristien väärinpäin kiinnittämiseen käytettävien teollisuusliimojen ja keski-ikäisten, Tauskin keikalla alkoholihuuruista pikkujoulua viettävien leidien haaroihintarttumiskäden välimaastossa.

Albumi jatkuu ykkössingle Ciricellä, jota voitaneen pitää jo modernin rockin klassikkona. Kappale siirtyy Slayermaisesta introsta raskaaseen paalutukseen, jonka rikkoo herkkä, tarpeeksi seesteisessä mielentilassa kyynelkanavat aamun pikkutunneilla takuuvarmasti avaava pianotaustainen kertosäe. Kitarasoolo on peruja ajalta, jolloin melodia oli vielä kaikki kaikessa ja kappaleen lopussa lihaa luidensa ympärille saava kertsi nostattaa viimeistään lämmön täyteen 666 asteeseen.

Tunnelmallinen Spöksonat-välisoitto petaa tien kauneimmalle ja inspiroivimmalle koskaan Saatanasta kirjoitetulle kappaleelle, He Isille. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ajattelin jonkin mystisen vihoviimeisen silauksen puuttuvan kappaleen loppuosasta, mutta ajan saatossa olen huomannut olleeni yksinkertaisesti väärässä. Jos tämän kappaleen tahdissa ei kelpaa palvoa vanhaa vihtahousua, niin ei sitten minkään. Harvassa ovat raskasta rock ’n rollia esittävät orkesterit jotka kykenevät vastaavaan haurauteen ja yhdistämään ruotsalaisen iskelmän alavireisten kitaroiden muutoin dominoimalle albumille näin saumattomasti.

Mummy Dust voitaneen laskea levyn toiseksi filleriksi avauskappaleen jälkeen ja vaikka en Majestyn suurin ystävä olekaan, ei kappaleen Deep Purple –urkuja voi ohittaa pelkällä korvanlotkauksella. Se on myös kenties levyn ainoa kappale jonka säkeistöt voittavat vetoavuudessaan laulun kertosäkeen. Toinen välisoitto, Devil Church johdattaa kiekon päätöskaksikon äärelle lyhyesti, mutta ytimekkäästi. Absolution on puhdasta kitarariffien ja rock-pianon juhlaa, jonka Sisters of Mercy -vibat eivät ole mitenkään erityisesti piilossa. Deus in Absentia päättää albumin sinänsä kliseisellä, mutta täydellisesti paikalleen istuvalla kuorolla, jota edeltävä C-osa olisi kuin kotonaan nyky-Scorppareiden, Lady Gagan tai vaikkapa Musen kappaleissa.

Albumin kertosäkeet ovat kautta linjan timanttisia ja kitarasoolot äärettömän tyylikkäitä. Vaikka vokalisti Papa Emeritus III:n äänijänteet eivät olekaan vahvimmasta päästä ja äänenkäyttö albumin mitalla tarkastellen monotonista, herran ääni ja laulutapa itsessään istuu kappaleisiin kerrassaan mainiosti. On hyvä huomioida, että tässähän ei olla rääkymässä ikuisesta kadotuksesta vaan messuamassa paholaisesta ja hänen voimaannuttavasta vaikutuksestaan jo valmiiksi myötämieliselle seurakunnalle.

Juuri läpimurron kynnyksellä keinuvalle yhtyeelle Melioran kaltainen albumi olisi pikatiketti rockin eturiviin, mutta lujasta nosteesta huolimatta vielä pienehköjen piirien tuntemalle Ghostille se osoittautunee enemmänkin tehokkaaksi profiilin nostattajaksi. Samalla se latoo suunnattomat paineet seuraajalleen. Meliora on loppuviimeksi täydellisesti esittäjänsä kuuloinen levy, joita osuu artistin kohdalle kerran, ehkä kaksi koko uran aikana. Neljäs albumi joutuu venymään suunnattomasti lunastaakseen nyt asetetut lupaukset ja nostaakseen Ghostin tukevasti mainstreamiin, mutta mikäli materiaali vain pysyy näin vahvana, se saattaa hyvinkin tältä harvinaislaatuiselta laulu- ja soitinyhtyeeltä onnistua.

Meliora on parista hudistaan huolimatta mestariteos ja vuoden 2015 hienoin albumikokonaisuus hiilihangon mitalla. Can you hear the rumble that’s calling?

kulttuuri musiikki