W.A.R.
(Kuva Rolling Stone)
Maailman kovin rocklaulaja/keulahahmo, herkkä taiteilijasielu, viimeinen todellinen rockin supertähti vai egomaanikko, lapsellinen kiukuttelija ja neuroottinen erakko? William Bruce Rose Jr, tuttavallisemmin Axl Rose, jakaa mielipiteet kenties jyrkemmin kuin kukaan muu populaarimusiikin esiintyjä viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. On kiistämätön tosiasia että hetken aikaa hän oli maailman suurimman rockbändin valovoimaisin tähti, mutta samaan hengenvetoon on myönnettävä, että hänen kontribuutionsa musiikin saralla on ollut edelliset kaksi vuosikymmentä melko ohuilla kantimilla.
Laulajan alkutaival oli rankka, sillä Indianan Lafayettessa syntynyt poika joutui biologisen isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi ja hylkäämäksi jo kaksivuotiaana. Ankaran isäpuolensa ja teini-ikäisen äitinsä kasvattama Axl olikin jo nuorena ujoa ja syrjäänvetäytyvää tyyppiä – ominaisuuksia, joista varsinkin jälkimmäinen tulisi suurelle yleisölle tutuksi miehen myöhemmissä edesottamuksissa. Teininä nuorisorikollisen ja muusikon uran välillä häilyvä Axl muutti ystävänsä Izzy Stradlinin perässä Los Angelesiin ja perusti siellä Hollywood Rose -nimisen yhtyeen. Pian uusi bändi yhdisti voimansa L.A Gunsin kanssa ja Duff McKagainin liityttyä remmiin, poppoo muutti lopulliseksi nimekseen Guns N’ Roses.
Do you know where you are?
Tracii Gunsin ja Rob Gardnerin tehtyä jo heti yhtyeen alkumetreillä tilaa Saul ”Slash” Hudsonille ja Steven Adlerille, oli Gunnareitten legendaarisin kokoonpano valmis valloittamaan maailman. Rämällä pakettiautolla toteutettu ensimmäinen kiertue (kuvaavasti nimetty Hell Tour) ei ollut vielä mikään taloudellinen kultakaivos, mutta yhtyeen energinen esiintyminen herätti nopeasti klubikansan ja Geffen Recordsin mielenkiinnon. Orkesterin solmittua levydiilin Geffenin kanssa, label puski nopeasti ulos Live ?!*@ Like a Suicide -nimeä kantaneen EP:n poppoon orastavaa suosiota hyödyntääkseen.
Bändin jäsenet, etunenässä Slash ja Duff ovat jälkeenpäin useasti puhuneet siitä, kuinka orgaanisesti, nopeasti ja helposti ”alkuperäinen” viisikko sai aikaan kappaleita, joista moni päätyi tulevalle debyyttialbumille. Karuissa olosuhteissa yhteennivoutunut yhtye toimi ennen kaikkea yksikkönä ja toi esiin jokaisen jäsenen parhaat puolet paitsi biisinkirjoittajina, myös muusikkoina ylipäätään. Tätä samaa magiaa Axl Rose tulisi vielä kaipaamaan vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin.
Sweet Child of Mine
On helppo unohtaa, että Appetite for Destruction ei ollut varsinainen ”yhdessä yössä menestykseen” -tarina. Vasta miltei vuosi alkuperäisen julkaisunsa jälkeen albumilta irrotettu single Sweet Child of Mine nosti levyn massojen tietoisuuteen ja loppu, kuten tunnettua, olikin sitten historiaa. Käteen jäi eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä debyyttialbumeista ja vauhdikkaimmista nousukiidoista pop-musiikin eturiviin tekijöidensä toimesta. Guns N’ Rosesin aseman rockin uusina kuninkaina sinetöi GN’R Lies -albumi, joka koostui Live ?!*@ Like a Suicidesta ja neljästä uudesta akustisesta kappaleesta. Parhaimmillaan molemmat orkesterin tuotokset komeilivat samaan aikaan Yhdysvaltain albumilistan viiden parhaan joukossa. Samalla alkoi myös kohujen loppumaton sarja Axl Rosen saagassa, kun kappale One in Million joutui ankaran arvostelun kohteeksi rasismia, homofobiaa ja muukalaisvihaa sisältäväksi koettujen sanoitustensa johdosta.
Valtaisan menestyksen myötä yhtye ei ollut enää se sama räkäisissä hökkelöissä treenannut ja rocktähtiunelmissa marinoitunut ”yöjuna”. Kosketinsoittaja Dizzy Reed liittyi miehistöön, samoin huumeongelmiensa takia poispotkitun Steven Adlerin korvaaja Matt Sorum. Vaikutusvaltaa saanut Rose alkoi ajamaan omia taiteellisia visioitaan aiempaa päättäväisemmin, aiheuttaen harmaita hiuksia muun muassa levy-yhtiö Geffenille. Labelilla oli täysi työ saada seuraava albumi kasattua sen kappalemateriaalin runsauden – jonka Rose halusi ehdottomasti ihmisten ilmoille kertarysäyksellä – takia. Miehen mielessä siinteli parhaimmillaan jopa neljä samanaikaisesti julkaistavaa levyä, mutta kaikkia tyydyttävään kompromissiin päästiin vuoden 1991 loppupuolella.
https://www.youtube.com/embed/1w7OgIMMRc4″ width=”420″>
Nothing lasts forever
Use Your Illusion I ja II julkaistiin lopulta samana päivänä ja levyjen vallattua niin Billboardin ykkös- kuin kakkossijankin ei kenellekään jäänyt epäselväksi mikä oli rockin suurin ja kaunein yhtye. Albumeita seurannut kiertue oli massiivinen paitsi mittakaavaltaan, myös selkkauksiltaan. Axl Rose piti palopuheita, myöhästeli keikoilta jopa tunteja kerrallaan, tappeli yleisön kanssa ja jätti konsertteja kesken mitä moninaisimmista syistä. Samalla hän alkoi vieraantua yhä etenevissä määrin yhtyeestään, ei kenties vähiten muiden jatkuvasti pahenevien huumeongelmien takia. Laulajansa aiheuttamiin hälyihin ja kasvaviin paineisiin kyllästynyt Izzy Stradlin päätyi yllättäen eroamaan bändistä ja häntä paikkaamaan hankittiin nopeasti Candy-yhtyeessäkin vaikuttanut Gilby Clarke. Axl on myöhemmin todennut pitäneensä yhtyeen uusia kasvoja lähinnä palkattuna työvoimana bändin tasavertaisten jäsenien sijaan. Raporttien mukaan hän alkoi myös käyttäytyä orkesterin sisällä yhä enemmän itsevaltiaan tavoin mitä pidemmälle 90-luvulla päästiin.
Lähes yhtä paljon aikaa oikeussaleissa kuin levytysstudiossa tässä vaiheessa elämäänsä viettänyt Rose aloitti myös kaiken häslingin keskellä korkean profiilin suhteen malli Stephanie Seymourin kanssa. Myrskyisä yhteiselo johti paitsi jälleen uusiin oikeustaisteluihin molemminpuolisten perheväkivaltasyytösten johdosta, myös moniin myöhempiin vaikeuksiin Rosen uralla. Läheisten puheiden mukaan mies oli näet täysin Victoria’s Secret -mallin lumoissa ja ero oli todella kova pala laulajan purtavaksi.
Vuonna 1993 julkaistu, epätasainen The Spaghetti Incident? -coverlevy jäikin Slashin, Duffin, Clarken ja Mattin viimeiseksi yhtyeen riveissä. Slashin mukaan hänen kirjoittamansa seuraavalle Guns N’ Roses albumille tarkoitetut biisit eivät kelvanneet kunnianhimoisempien sävellysten perään haikailleelle Roselle, kun taas jälkimmäisen mielestä hänen haluttiin vain laulavan kappaleet ja olemaan puuttumatta itse musiikkiin. Yhtye yritti vielä kerran paikata tulehtuneet välinsä levyttämällä Rolling Stones -coverin Sympathy for the Devil Veren Vangit -elokuvan soundtrackille. Valitettavasti Axlin muita konsultoimatta suorittama kitaristiystävänsä, Paul Hugen, palkkaus sessioita varten ei sopinut sen enempää Slashin kuin Duffinkaan pirtaan. Lopulta kaksikko poistui bändin riveistä vähin äänin vuosien 1996 ja 1997 aikana. Vuosikymmen, joka alkoi Guns N’ Rosesin komennossa, oli päättymässä kun Appetite for Destructionin aikaisesta yhtyeestä oli jäljellä enää vain yksi mies, W. Axl Rose.
Out Ta Get Me
Rosen uraa on määrittänyt Gun N’ Rosesin loistonpäivien jälkeen ennen kaikkea yksi albumi: Chinese Democracy. Käytännössä vuodesta 1994 alkaen työstetty levy onkin niin liki miehen sooloalbumia kuin vain mahdollista. Hän halusi siirtyä ”pelkästä” rockista kokeellisempaan ja kunnianhimoisempaan ilmaisuun, joka taas ei sopinut perinteisen rockin nimeen vannovalle Slahille, punkkari-Duffille tai pienimuotoisempaa toimintaa kaikissa suhteissa suosivalle Izzylle. Chinese Democracya tehtiin lopulta seitsemäntoista vuotta ja se tuli maksamaan arviolta 13-15 miljoonaa dollaria. Se oli käytännössä tuhoon tuomittu jo 1990-luvun lopulta alkaneiden julkaisuaikojen siirtojen ja niistä osaltaan aiheutuneiden kustannusten holtittoman kasvun myötä. Samalla sen luomisprosessi on täydellinen dokumentti ja henkilökuvaus mysteeristä nimeltä Axl Rose.
There Was a Time
Chinese Democracya voisikin luennehtia levyksi, jollainen syntyy kontrollifriikin perferktionistin saadessa aikaa ja rahaa toteuttaa lopullinen taiteellinen visionsa. Se on täynnä hyviä sävellyksiä, joiden potentiaali on hukutettu liialliseen hienosäätöön ja mahtipontiseen tuotantoon. Alunperin albumin piti ilmestyä jo 2000-luvun alussa muutamaksi vuodeksi valokeilasta kadonneen Rosen tehtyä kauan odotetun paluunsa julkisuuteen. Muun muassa eksentrisen kitaristi Bucketheadin, Robin Flinckin, Chris Pitmanin, Bryan Mantian, Dizzy Reedin ja Tommy Stinsonin tässä vaiheessa muodostama, tietyissä piireissä Nu-GN’R:sikin ristimä yhtye keikkaili minkä jatkuvien konserttiperuutusten väleissä vain kykeni.
Guns N’ Rosesin soittajien, tuottajien ja muun henkilöstön listaus 90-puolivälistä tähän päivään saisi tämän artikkelin muistuttamaan lähinnä puhelinluetteloa, joten tyydyn toteamaan keitoksella olleen monta maustajaa, mutta vain yksi vakituinen keittäjä. On ainoastaan sopivaa, kuinka ikuisuusprojektina tunnetun albumin vihdoin ilmestyttyä vuonna 2008, Axl Rose katosi julkisuudesta vain palatakseen takaisin kun se oli levyn promotoimisen kannalta jo auttamatta liian myöhäistä.
Ain’t it fun when you’ve broken up every band that you’ve ever begun
Chinese Democraryn kykynemättä vastaamaan siihen kohdistuneisiin valtaisiin odotuksiin, alkuperäiset suunnitelmat albumitrilogiasta laitettiin jäihin. Jatkoa Democracylle on odotettu jo seitsemän vuotta ja kaikesta päätellen odotus saa myös jatkua hamaan tulevaisuuteen. Tätä nykyä Guns N’ Roses on lepotilassa ja tulevaisuus kitaristi-Bumblefootin ja Slash-vertauksista eniten kärsineen DJ Ashban otettua loparit täysin avoin*. Axl Rose on puolestaan vetäytynyt todennäköisesti Malibun kartanoonsa, mahdollisimman kauaksi julkisuuden paineista ja ympärillään jatkuvasti vellovista huhuista.
Puhuttaessa veteraanitason pop-starboista on hyvä pitää mielessä, että rock-yhtyeiden elinkaari on lopulta aina melko rajallinen. Nykynuorten voi olla hankala saada otetta viisikymppisten miesten tekemisistä ja limusiineilla sekä yksityiskoneilla matkansa taittavista monimiljonääreistä ei oikein vaarakaan enää tuoksu. On mahdotonta sanoa, saiko Appetiten tai edes Illusionit levyttänyt poppoo itsestään ulos jo kaiken mahdollisen vai jäikö vielä jotakin sanomatta tai tekemättä. 1990-luvun lopulla ilmestynyt Chinese Democracy Slashin, Duffin, kenties jopa Izzynkin kera olisi kuitenkin voinut olla mielenkiintoista kuultavaa.
I can’t feel all the pressure and I like it this way
Henkilökohtaisesti en näe Axl Rosea puhtaasti egonsa ajamana diivailijana. Toki kun pienen kylän poika repäistään rakettimaisella vauhdilla miljoonien ihailemaksi rock-jumalaksi, jättää se väistämättä jälkensä keneen tahansa. Silti uskon Rosen olevan ennen kaikkea herkkä, taiteestaan epävarma mies, joka muistaa vääriksi kokemansa sanat ja kohtelun poikkeuksellisen pitkään. Hänet ymmärretään helposti väärin ja tuskinpa diagnosoidun bipoläärisen mielialahäiriönkään vaikutusta voi täysin sivuuttaa hänen käytöstään analysoitaessa.
Rose ei tietenkään ole täysin viaton. Perheväkivaltasyytökset, konserttiyleisön mellakointiin yllyttämiset ja maksavien fanien pettämiset, Charles Manson -fiksaatioista puhumattakaan eivät oikein istu moitteettoman herrasmiehen henkilöhistoriaan. Toisaalta Rose on julkisessa loanheitossa auttamatta aina altavastaajan asemassa maineensa johdosta. Siinä missä Slashista on muodostunut koko kansan hurmaava kitarasankari ja virallinen rock-maskotti, Axl yksityisyydestään tarkkana ja kommentoinnista pidättäytyvänä persoonana katsotaan aina herkästi syypääksi sana vastaan sana -väittelyissä. Toisaalta miehen rikkoessa hiljaisuutensa kutsumalla entistä ystäväänsä ja liittolaistaan syöväksi, ei hän juurikaan onnistu herättämään sympatioita kuin lähinnä kaikkein omistauneimpien ihailijoidensa keskuudessa.
Kaikesta huolimatta Axl Rose on kuitenkin äärimmäisen lahjakas laulaja, säveltäjä ja nokkamies, joka tarvitsee avukseen luotettavan toimijan kaitsemaan liiallista täydellisyyden tavoitteluaan ja tuomaan hänestä laulunkirjoittajana parhaan terän esiin. Hänellä on visio ja suuret tavoitteet sekä suunnitelmat musiikkinsa suhteen, mutta ei aina kykyä hallita kaikkea muuta levybisnekseen liittyvää oheistoimintaa ympärillään. Lienee myös turvallista todeta, että miehen sosiaalisissa taidoissa on, tai ainakin oli jonkin verran parantamisen varaa.
On ainoastaan valitettavaa, että Rose on onnistunut julkaisemaan vain yhden ainokaisen albumin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. 2000-luvun lapsille hän näyttäytyy toisaalta eräänlaisena musiikkimaailman Howard Hughesina ja toisaalta entisellä maineellaan ratsastavana ahneena laiskurina, jonka kustannuksella on helppo naureskella. Se onkin kenties suurin yksittäinen vahinko Axl Rosena tunnetun arvoituksen tarinassa.
*Axlin ja Slashin ollessa ilmeisesti jälleen jonkinasteisissa puheväleissä, huhut reunionin ympärillä pyörivät tällä hetkellä voimakkaimmillaan kenties vuosikausiin. Se mitä tuleman pitää jää nähtäväksi, mutta hengityksen pidättäminen Guns N’ Rosesin comebackia odotellessa on vaatinut vuosien varrella jo liikaakin uhreja. Älä ole yksi heistä.
