Skid Row – Minä Muistan Sinut

Skid Row (ei tule sekoittaa Phil Lynottin ja Gary Mooren tunnetuksi tekemään, 60- ja 70-lukujen taitteen samannimiseen bluesjyrään) on New Jerseyssä vuonna 1986 perustettu hard rock -yhtye. Vaikka kyseessä on kovin rock-poppoo sitten Guns ´N Rosesin, se ei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa asemaa 1980-luvun merkittävimmistä alan orkestereista. Tämä huolimatta bändin kyvystä tuottaa tarttuvia ralleja, täydellisestä kasarilookista ja yhdestä kaikkien aikojen rock-vokalisteista. Miten ihmeessä näin pääsi käymään?

”Me olemme villiintynyt nuoriso”

Alunperin basisti Rachel Bolanin ja kitaristi Dave ”The Snake” Sabon perustama yhtye löysi suhteellisen nopeasti klassisen kokoonpanonsa kitaristi Scotti Hillin ja rumpali Rob Affuson liityttyä remmiin Steve Brothertonin, Kurtis Jacksonin, Jim Yuhasin, John Ratkowski Jr:n ja Charlie Millsin aiemmin avoimiksi jättämille paikoille. Ensimmäisen vokalistin, Matt Fallonin, korvaajaksi rock-kuvaaja Mark Weissin häistä bongattu, vasta 18-vuotias ihmelapsi Sebastian Bach täydensi pumpun omalta osaltaan herran vuonna 1987.

Sabo ja Jon Bon Jovi, jotka olivat olleet kaveruksia jo vuosien ajan, sopivat jo varhain, että mikäli jompikumpi heistä menestyisi musiikin parissa ennnen toista, tämä jeesaisi myös kaverinsa vanavedessään parrasvalojen loisteeseen. Jovi sanansa mittaisena miehenä laittoi managerinsa, Doc McGheen, asialle ja tämä puolestaan hankki uudelle orkesterille kiinnityksen Atlantic Recordsille vuonna 1988. Levy-yhtiö ei kauaa lupaavan uuden bändinsä kanssa aikaillut vaan passitti poppoon menestystuottaja Michael Wagenerin kanssa studioon miltei samoin tein.

Sessioiden tuloksena syntynyt, bändin omaa nimeä kantanut debyyttialbumi oli menestys heti ilmestyessään vuonna 1989. Singlehitit 18 to Life, Youth Gone Wild ja I Remember You, yhdessä Bon Jovin ja renesanssiaan eläneen Aerosmithin lämppäripestien kera siivittivät albumin multiplatinakantaan lyhyessä ajassa ja maailma näytti kypsältä Skid Row’n poimittavaksi.

https://www.youtube.com/embed/8O317T6Zlno” width=”560″>

”Minulle se on vain hämäräbisnestä”

Noustuaan rockmaailman eturiviin heti ensi yrittämällään, yhtyeellä oli suuret paineet menestyslevynsä seuraajan suhteen. Osoituksena hillittömästä iteluottamuksesta ja sen perustana toimineesta lahjakkuudesta, bändi lunasti lupaukset debyyttiään hitusen raskaammalla, mutta vahvan melodisella vuoden 1991 Slave to the Grindilla. Billboardin kärkipaikka ja jälleen pari uutta singlehittiä (Monkey Business ja Wasted Time) takataskussaan bändi kuittasikin lämmittelijän paikan Guns ´N Rosesin mammuttimaiselta Use Your Illusion -kiertueelta. Kahden tulikuuman rock-aktin rundaaminen oli täynnä dekadenttia irstailua, mutta myös loppuunmyytyjä areenoita ja massoittain hurmioon saatettuja faneja. Osan uutuuslevyään lobbaavasta maailmankiertueesta Skid Row kiersi menestyksekkäästi myös omaa nousuaan tekevän Panteran kanssa ja maineensa aallonharjalla paistatelleet rock-kukot palasivatkin kotiinsa yhtenä genrensä suurimmista nimistä.

Menestyksen marinadessa miltei heti perustamisestaan lähtien pyöritelty orkesteri päätti pitää taukoa koko vuoden 1993, julkaistuaan sitä ennen lähinnä covereita sisältäneen EP B-Side Ourselvesin syyskuussa 1992.

”Mutta näen uskollisuuden kuolleen”

Kolmatta albumiaan silmällä pitäen yhtye päätti yhteistyönsä kaksi edellistä tuottaneen Wagenerin kanssa ja pestasi Bob Rockin tuottajan rooliin studioon vuonna 1994 palatessaan. Seuraavana vuonna julkaistu Subhuman Race oli vielä edeltäjäänsäkin suurempi harppaus raskaamman (ja suoraviivaisemman) ilmaisun suuntaan, mutta yhtyeen maine kasarihevipumppuna ja grungen voittokulku tekivät selvää albumin menestymismahdollisuuksista ennenkuin leikki ehti kunnolla alkaakaan. Bach riitaantui muun jäsenistön kanssa, muun muassa buukattuaan omin nokkineen yhtyeen Kissin lämmittelijäksi, huolimatta siitä, että Bolin oli pestistä jo aiemmin kerran kieltäytynyt. Riidat yhtyeen sisällä ajoivat lopulta vokalistin ja muun jäsenistön erilleen, Bachin poistuessa ovet paukkuen orkesterin muonavahvuudesta vuonna 1996.

Bändi pestasi Sean McCaben keulilleen ja vaihtoi hetkellisesti nimensä Ozone Mondayksi, mutta seuraavat pari vuotta viisikko vietti lähinnä hiljaiseloa hittikokoelma 40 Seasons: The Best of Skid Row:n julkaisua lukuunottamatta. Tällä välillä myös Rob Affuso luovutti rumpujakkaransa takaisin Charlie Millsille.

”Olemme kaikki osa uutta sukupolvea”

Vuonna 1999 bändi kokosi rivinsä uudelleen ja palkkasi aiemmin Solingerissa esiintyneen vokalisti Johnny Solingerin mukaan remmiin. Ensitöikseen yhtye – kuin Bachille vittuillakseen – lähtikin Kissin lämppäriksi tämän ensimmäiselle ”jäähyväiskiertueelle”. Vuonna 2003 bändi palasi myös levytysstudioon ja tuloksena syntyi Thickskin-nimeä kantanut pitkäsoitto. Levy ei kuitenkaan herättänyt kovinkaan voimakkaita reaktioita ostavassa yleisössä. Yhtyeen rumpupatteriston taakse asennettu pyöröovi ei sekään juuri rasvaa kaipaillut Millsin jätettyä pestinsä ennen albumin äänityksiä. Häntä seuranneet Phil Varone ja Timothy DiDuro vaihtelivat ensin pallia keskenään kuin bändäreitä 80-luvulla, kunnes lopulta Betty Blowtorchista tuttu Dave Gara päätyi, ainakin Skid Row’n mittapuulla pidempiaikaiseksi ratkaisuksi yhtyeen rytmitysongelmiin vuonna 2004.

Michael Wagener palasi tuottamaan kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen Revolutions Per Minuten, mutta Bachiton Skid Row ei edelleenkään tuntunut olleen levyjä ostavan fanikannan suosiossa. Vuoden 2010 alkupuolella Rob Hammersmith korvasi Garan yhtyeen rumpalina ja bändi päätti vaihtaa julkaisuformaattiaan kokopitkistä albumeista EP:hin. Orkesteri loikkasi Megaforce Recordsin riveihin ja tuuttasi vuonna 2013 ulos ensimmäisen osan EP-trilogiastaan nimellä United World Rebellion: Chapter One. Toinen osa, Rise of the Damnation Army, näki päivänvalon heti seuraavana vuonna.

Huhtikuussa 2015 Solinger joko otti loparit soolouraansa keskittyäkseen tai sai potkut vaaditun effortin puutteesta johtuen, luonnollisesti hieman kertojasta riippuen. Norjalaisesta TNT:stä tuttu Tony Harnell hyppäsi vokalistin saappaisiin ja bändi julkaisi nopeasti uuden version 18 to Life hitistään, kuin vanhat faninsa uuden keulamiehensä kyvyistä vakuuttaakseen. Tämäkään inkarnaatio ei ottanut juuri tuulta alleen, vaan kirjoitushetkellä Harnellkin on jo ehtinyt pakata kimpsunsa ja poistunut vähin äänin orkesterin miesvahvuudesta uusien haasteiden pariin. EP-trilogian kolmannen osan kohtalo on myös toistaiseksi melko epäselvä.

Mikä meni siis vikaan? Miksi Skid Row ei esiinny samassa lauseessa Gunnareiden, Bon Jovin, Mötley Crüen, Def Leppardin tai muiden 1980-luvulla huipulle nousseiden rock-aktien kanssa?

Yksinkertaisin selitys löytynee ajoituksesta. Vaikka bändin debyytin julkaisun aikoihin kasarirock eli vielä kukoistuskauttaan, kakkoslevy ilmestyi genren loiston jo kovaa vauhtia hiipuessa kohti iltaruskoaan. Testamenttina viisikon kyvyistä albumi oli vielä luettavissa menestykseksi, mutta yhtyeen imago nahkachapseineen ja farkkurotseineen ei enää kauaa istunut virttyneiden villapaitojen ja epävireisten akkareiden valloittamaan maailmaan. Lopullinen niitti orkesterin suosiolle tuntuu olleen Sebastian Bachin puute. Miehen poistuminen pumpun riveistä tarkoitti sille miltei suoraa pudotusta rock-eliitistä tavallisten kuolevaisten tasolle.

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä bändin jäsenistön vaihtuvuus on noussut miltei Raamatullisiin mittasuhteisiin, eikä musiikillista hittisuonta ole kovasta yrityksestä huolimatta oikein enää löydetty. Tämä on valitettavaa, sillä parhaimmillaan Skid Row oli musiikillisesti kyvykkäimpiä ja imagonsa puolesta vetoavimpia rockyhtyeitä koko maailmassa. Vaikka Bach tuskin onkaan täysin syytön potkuihinsa ja pitkäaikaisiin riitoihin orkesterin voimakaksikon kanssa, solisteilla ja rumpaleilla on vuosien mittaan tuntunut olleen yleisestikin melko suuria vaikeuksia tulla toimeen Bolanin ja Sabon kanssa. Niin tai näin, Skid Row jätti jälkeensä kaksi lähes täydellistä hard rock -levytystä ja muistoja villeistä kiertueista maailman absoluuttiselta huipulta. Se on enemmän kuin mihin suurin osa yrittäjistä tulee koskaan yltämään, mutta silti niin vähän yhtyeen potentiaaliin nähden.