Rock Around the Blog

7.7.2013 sartzu

Sinä et pelännyt mitään

Sinä olit vain 10-vuotias, etkä koskaan pelännyt mitään. Et pimeää, et ukkosta, et mitään. Kun oikein salamoi, juoksit kalliolle sitä katsomaan. Halusit aina meidän nukkuvan talonne ullakolla, jossa yöllä pissalle päästäkseen oli käveltävä kymmeniä metrejä säkkipimeässä sahanpurujen keskellä pelkkää lankkua pitkin ja ullakon laidoille ripustetut vanhat vaatteet kahisivat pelottavasti. Mutta vain sinä et silti pelännyt. Ja koska sinä et pelännyt, minäkin uskalsin.

Sinä olit vain 12-vuotias, ja silti kadehdin sinun nauruasi, sinun ääntäsi, sinun kauniita kasvojasi ja täydellistä vartaloasi. Mutta en pahalla, koska olit rakas ystäväni ja pikkuserkkuni. Ja vain vuoden minua vanhempi. Kun olit meillä, kaikki naapurin pojat tulivat kurkkimaan ikkunani taakse ja halusivat tuntea sinut. Kukaan ei huomannut enää minua, mutta ei se mitään. Halusin olla sinun kanssasi, halusin olla sinä.

Olit vain 13-vuotias, kun hullaannuit yhteen biisiin. Soitimme sitä lujaa stereoista, ulkona oleva vanha kaiutin särki hieman ääntä, mutta sinä vain tanssit. Sinä tanssit sen pienen ulkouima-altaan reunaa pitkin sitä biisiä. Näytit unelmoivalta ja onnelliselta. Minäkin olin onnellinen, koska rakastin sitä biisiä, rakastin sitä kesää ja rakastin sinua.

Olit vain 14-vuotias, kun eksyimme pahoille teille. Joku oli opettanut sinut varastamaan meikkejä kaupasta ja sinä opetit minutkin. Me molemmat rakastimme meikkejä, eikä meillä ollut rahaa ostaa niitä, eikä minulla edes vanhempien lupaakaan. Muistan erityisesti sen kimaltelevan tummanharmaan luomivärin punaisessa muovikuoressa. Siinä kannessa oli hopeaviiva. Ja minä varastin sen sinun kanssasi. Minä rakastin sitä luomiväriä ja minä rakastin sinua.

Olit vain 15-vuotias, kun olin rippijuhlissasi. Sinulla oli uusi ihana oma huone, tai itse asiassa kaksi huonetta ja oma sisäänkäynti. Olin siitä hiukan kateellinen, mutta en pahalla. Tiesin vain, ettei minulla voisi koskaan olla mitään samanlaista. Kadehdin sinua myös siitä, että jokaisessa rippikuvassasi uskalsit hiukan irvistää. Uskoakseni yksikään rippikuvasi ei ole ihan normaali. Miten voisikaan olla noin harvinaislaatuisesta ihmisestä.

Sinä olit vain 18-vuotias, kun sain hääkutsusi. Olimme hieman etääntyneet, mutta en kuitenkaan ollut tajunnut sinun edenneen elämässäsi näin lujaa. Itse olin edelleen pikkutyttö kapinoiden tyrannisia vanhempiani. Sinun vanhempasi eivät koskaan kieltäneet sinulta mitään, sait elää koko elämäsi niin kuin sinä halusit elää. Siitäkin olin vähän kateellinen, mutta en pahalla. Sellainen oli tarkoitettu sinua varten, ei minua. Sinun häissäsi minä itkin, koska olin niin onnellinen puolestasi.

Ja vielä samana vuonna kuulin sinun saaneen lapsen. Pienen tytön. Minulla oli oma elämäni elettävänä. En ollut luonasi ja etäännytin itseni, koska minun elämäni kulki niin erilaisia polkuja. Yritin edelleen olla edes jotain, mitä sinä olit. Mutta enhän minä ollut kuitenkaan. Koin olevani paljon vähemmän ja halusin etäisyyttä sinusta.

Tulit kuitenkin ylioppilasjuhliini. Pienen tyttäresi kanssa. Muistan mustat verkkosukkahoususi ja viininpunaisen satiinihameesi ja sen, että taas olin hiukan kateellinen. Sinä olit aina vaan yhtä kaunis ja ihana, samoin pieni tyttäresi. Ja minä olin aina vaan se ruma luuseri, josta ei koskaan tulisi mitään kaltaistasi.

Olit 27-vuotias, kun järjestimme pitkästä aikaa tapaamisen. Käytiin syömässä ulkona ja muisteltiin vanhoja. Sitä naurun määrää ja iloista yhdessäoloa ei voi jäljitellä. Se oli aitoa ja se oli ihanaa. Sen illan muistan ikuisesti, vaikka oma elämäni oli jälleen kerran suistunut raiteiltaan. Muistan, kun sanoit, että ei pitäisi nauraa näin paljon, koska nauraminen sattuu päähäsi. Muistan hiukan huolestuneeni ja nauraneeni vähän vähemmän.

Olit vain 29-vuotias, kun kuulin sinun sairastuneen vakavasti. Sinulla oli todettu aivokasvain, eikä homma ollut enää hallinnassasi. Jossain hämäryyden rajamailla yritin ymmärtää, mitä se tarkoittaa oikeassa elämässä. Joku järjesti meille tapaamisen, en minä, koska pelkäsin liikaa. Sinun hiuksesi olivat poissa, sinun kasvosi olivat turvonneet syöpähoidoista. Kävin vessassa laittamassa omat hiukseni tiukaksi nutturaksi pään taakse, jottei sinulle tulisi paha mieli. Sinulle ei ehkä tullut, mutta minulle tuli. Hyvästelin sinut, enkä todellakaan arvannut sen olevan viimeinen kerta.

Olit vain 32-vuotias, kun kuolit. Minulle soitettiin, että sinä olet huonossa kunnossa ja pitäisi äkkiä tulla jos aikoo. Lähdin siltä istumalta kesken työpäivän, mutta en silti ehtinyt. Sinä lähdit ennen kuin ehdin luoksesi. Joku soitti minulle kesken matkan, että olit jo lähtenyt. Minä huusin. Minä HUUSIN!!!!!!!

Hautajaisissasi minä romahdin monta kertaa. Romahdin, kun kävelin kirkkoon ja näin valkoisen arkkusi. Romahdin, kun näin vanhempasi arkun äärellä. Romahdin, kun sinua kuljetettiin kirkosta haudattavaksi. Romahdin, kun me kaikki seisoimme käsi kädessä jo hautaan lasketun arkkusi ympärillä. Romahdin, kun menimme muistotilaisuuteen lapsuudenkotiisi. Ne samat keinut, se sama leikkimökki, se sama uima-allas, ne samat autotalliin seinään kirjoitetut muistot. Minä en halunnut elää ilman sinua, enkä voinut ymmärtää miten kukaan voisi.

Olen nyt 46-vuotias ja edelleen lähes päivittäin mietin, missä sinä olet. Kuka kuulee nyt ihanan naurusi, kuka ihailee rohkeuttasi. Tyttäresi oli vain 13-vuotias kuollessasi, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen. Uskon, että hän on kuin sinä olit. Ja hän on nyt 28-vuotias. Minä haluaisin tavata hänet, mutta en uskalla.

Vaikka sinä et pelännyt mitään, minä pelkään aivan hirvittävästi. Pelkään, että tyttärelläsi on sinun kauneutesi, sinun äänesi, sinun naurusi. Pelkään, että romahtaisin taas. Mutta toisaalta yritän etsiä sinua kaikista tapaamistani ihmisistä ja silti tiedostan, että on olemassa vain yksi ihminen, josta sinut löytäisin. Tyttäresi. Ehkä minä jonain päivänä uskallan etsiä hänet ja ehkä minä löydän sinutkin vielä.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

27.10.2011 sartzu

HIUKSEN HIENOA MUUTTUMISTA

Tyttäreni 6 v totesi taannoin, että äiti tuo sun tukka on kyl aika kauhee, mutta ei se mitään, siitä sut tunnistaa hyvin, kun haet mut tarhasta…

Olen tuhansia ja taas tuhansia kertoja miettinyt, olisiko tälle tukalleni mitään tehtävissä. Päässäni on jo aikojen alusta päättänyt kasvaa lähes luonnottoman luonnonkihara hiuspesäke, jonka taltuttaminen ottaa sekä voimille että hermoille. No, itsekseenhän se ei ole näin huonoon kuntoon mennyt, siihen on vaadittu kenties kymmeniä tuhansia kotiblondeerauksia ja huoletonta hoitoa.

Välittömästi hiustenpesun, kuivauksen ja vähintään otsakiehkuroiden paplaroimisen jälkeen se näyttää siedettävältä yleensä noin puolisen tuntia. Tai riippuu siitä, montako pulloa hiuslakkaa aamuisin käyttää. Vaan auta armias, jos ulkona kosteusprosentti menee yli kolmen tai jos edes ajattelen hikoilemista, tukka näyttää hattaran ja villakoiran risteytykseltä samantien.

Mission Impossible muuttui kertaheitolla, kun Lilyn toimitus tiedotti minun voittaneen Hiusmuuttumisleikin Tampereella. Samantien jännitys valtasi kroppani ja hiukseni! Mitenkähän tässä tulee käymään?? Miten se kampaaja ikinä selviää tästä henkisesti?? Mitä jos ammattiauttajakaan ei kykene tähän??

Tukkataian päivä läheni ja tunsin kuinka hiukset väheni… Vaikka olin tätä itse halunnut, niin jokin muutosvastarinta aina oli kuitenkin olemassa. Ei siitä mitään kuitenkaan tule, enkä ole koskaan ollut tyytyväinen yhteenkään kampaajaan. En yhteenkään!! Ne eivät ole ikinä ymmärtäneet mun hiusten syvintä olemusta eivätkä ole nähneet pintää syvemmälle. Voisko tämän vielä perua?

Henkisesti olin varautunut lähes kaikkeen, paitsi hiusten lyhyeksi leikkaamiseen. Tosin siihenkin siinä tapauksessa, että en jaksaisikaan väitellä vastaan. Otin varmuuden vuoksi todistusaineistoa valokuvan muodossa ennen kampaajalle lähtöäni. Tässä olen minä itse, hienostumaton ja tyylitajuton, trendivastainen ja vanhanaikainen.

Kampaamolla Jesse otti minut lämpimästi vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Samalla hän selitti minut nähtyään, ettei sittenkään ollut puhelimessa saanut aivan täyttä käsitystä hiuksieni luonteesta, vaikka olin yrittänyt juurta jaksaen selittää olevani kaikkien kampaajien kauhu. Hiukseni olivat pesun jälkeisessä luonnontilassa, joka ei keltään jäänyt taatusti huomaamatta. Pienen valtion kokoinen afrokiharapilvi leijui naamani ympärillä ja minä puolestani leijuin Jessen osoittamaan tuoliin.

Ei kestänyt montaakaan minuuttia, kun tajusin, että nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni tekemisissä sellaisen kampaajan kanssa, joka ymmärtää hiuksiani. Se oli sellainen virstanpylväs elämässäni, että ihan tippa meinasi pyrkiä linssiin. Jesse oli heti täysin samalla aaltopituudella ja sanoi ääneen kaikki ne asiat, jotka MINÄ yleensä sanon kampaajalle, joka ei kuuntele tai ei ymmärrä. Olin onnesta soikeana ja hiukseni myös.

Jesse ei tuominnut minua kotiblondeerauksesta, vaan alkoi heti etsiä sopivaa väriä katkaisemaan se keltaisuuden kierre. Ja värikartan katsominen osoitti jälleen, että puhuimme todellakin samaa kieltä! En siis ollutkaan saamassa mitään radikaalia mustaa polkkatukkaa, vaan kenties hienostuneen sävynmuutoksen ja vain pakollisen pienen nipsaisun latvoista. Uskalsin taas hengittää.

Varsin mukavan juttutuokion siivittämänä Jesse sutaisi hiuksiini paria värisävyä tottunein elkein ja kuin huomaamattomasti. Tarjosi kahvia ja viineriä, minä viihdyin hyvin ja nautin. Jesse ymmärsi, että kihara tukka oli mun juttu, luonteeni ja karuhkot kasvonpiirteeni sen varmaan hänelle viestivät. Mutta hän halusi samalla osoittaa, että voin valita myös suoran tien ja tukan, jos haluan. Niinpä hän taitavasti vei asian loppuun asti ja suoristi nämä ennen niin kesyttämättömät kutrit. En ole koskaan voinut käsittää, että näistä karvoista voi tulla noin suorat, sileät ja kiiltävät! En toki näyttänyt yhtään omalta itseltäni, mutta tulipa todistettua se, että olen sittenkin kesytettävissä.

Värisävyyn olin heti todella todella tyytyväinen ja suoristus tuntui ihmeeltä. Hipelöin hiuksiani jatkuvasti, ei kenenkään hiukset voi tuntua näin sileältä?? Tuijotin peiliin epäuskoisena ja mietin, että oi voi jos nyt tulee vaikka hiki, niin kaikki tämä sileys ja suoruus on mennyttä. Mutta ei, se säilyi kotiin asti!

Kotona tytär hyppeli onnesta ja ihmetteli samaa sileyttä: Äiti, sun hiukset tuntuu nyt ihan oikeilta hiuksilta!! Miesystävä katseli hieman hermostuneena ja selvästi mietti jotain hyvää sanottavaa: Tosi kiva, mutta ei näytä sinulta… Ensin tuijotin itseäni eteisen peilistä, en se minä ollut. Sitten tuijotin itseäni vessan peilistä, saisinko tähän kuitenkin muutaman kiharan tai lisää tuuheutta?

Suoristus ei sitten ehkä ollutkaan mun juttu. Vai onko se vaan niin, ettei sille vanhalle koiralle uusia temppua ja silleen? Mutta värisävyyn olin edelleen erittäin tyytyväinen ja siihen, että kampaaja Jesse oli aivan ihana, ymmärtäväinen ja asiakkaan asialla selvästi. Tällä hetkellä koen, että hän on ja tulee olemaan mun kampaaja. Kotivärjäykset unohdan tällä sekunnilla ja kiidän Jessen asiakkaaksi heti, kun värillä on väliä. Ja hän lupasi ensi kerralla tehdä minulle loivat isot kiharat. Ah tätä ilon päivää!

Sain tukkataian päätteeksi vielä mahtavan tuotekassin lahjaksi!!! Tästä ei kyllä arkipäivä helpolla parane! Kiitos Lily, kiitos Schwartzkopf ja erityisesti kiitos ihana Jesse!!

Kauneus Oma elämä Hiukset Höpsöä