HIUKSEN HIENOA MUUTTUMISTA

Tyttäreni 6 v totesi taannoin, että äiti tuo sun tukka on kyl aika kauhee, mutta ei se mitään, siitä  sut tunnistaa hyvin, kun haet mut tarhasta…

Olen tuhansia ja taas tuhansia kertoja miettinyt, olisiko tälle tukalleni mitään tehtävissä. Päässäni on jo aikojen alusta päättänyt kasvaa lähes luonnottoman luonnonkihara hiuspesäke, jonka taltuttaminen ottaa sekä voimille että hermoille. No, itsekseenhän se ei ole näin huonoon kuntoon mennyt, siihen on vaadittu kenties kymmeniä tuhansia kotiblondeerauksia ja huoletonta hoitoa.

Välittömästi hiustenpesun, kuivauksen ja vähintään otsakiehkuroiden paplaroimisen jälkeen se näyttää siedettävältä yleensä noin puolisen tuntia. Tai riippuu siitä, montako pulloa hiuslakkaa aamuisin käyttää. Vaan auta armias, jos ulkona kosteusprosentti menee yli kolmen tai jos edes ajattelen hikoilemista, tukka näyttää hattaran ja villakoiran risteytykseltä samantien.

Mission Impossible muuttui kertaheitolla, kun Lilyn toimitus tiedotti minun voittaneen Hiusmuuttumisleikin Tampereella. Samantien jännitys valtasi kroppani ja hiukseni! Mitenkähän tässä tulee käymään?? Miten se kampaaja ikinä selviää tästä henkisesti?? Mitä jos ammattiauttajakaan ei kykene tähän??

Tukkataian päivä läheni ja tunsin kuinka hiukset väheni… Vaikka olin tätä itse halunnut, niin jokin muutosvastarinta aina oli kuitenkin olemassa. Ei siitä mitään kuitenkaan tule, enkä ole koskaan ollut tyytyväinen yhteenkään kampaajaan. En yhteenkään!! Ne eivät ole ikinä ymmärtäneet mun hiusten syvintä olemusta eivätkä ole nähneet pintää syvemmälle. Voisko tämän vielä perua?

Henkisesti olin varautunut lähes kaikkeen, paitsi hiusten lyhyeksi leikkaamiseen. Tosin siihenkin siinä tapauksessa, että en jaksaisikaan väitellä vastaan. Otin varmuuden vuoksi todistusaineistoa valokuvan muodossa ennen kampaajalle lähtöäni. Tässä olen minä itse, hienostumaton ja tyylitajuton, trendivastainen ja vanhanaikainen.

 

Kampaamolla Jesse otti minut lämpimästi vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Samalla hän selitti minut nähtyään, ettei sittenkään ollut puhelimessa saanut aivan täyttä käsitystä hiuksieni luonteesta, vaikka olin yrittänyt juurta jaksaen selittää olevani kaikkien kampaajien kauhu. Hiukseni olivat pesun jälkeisessä luonnontilassa, joka ei keltään jäänyt taatusti huomaamatta. Pienen valtion kokoinen afrokiharapilvi leijui naamani ympärillä ja minä puolestani leijuin Jessen osoittamaan tuoliin.

Ei kestänyt montaakaan minuuttia, kun tajusin, että nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni tekemisissä sellaisen kampaajan kanssa, joka ymmärtää hiuksiani. Se oli sellainen virstanpylväs elämässäni, että ihan tippa meinasi pyrkiä linssiin. Jesse oli heti täysin samalla aaltopituudella ja sanoi ääneen kaikki ne asiat, jotka MINÄ yleensä sanon kampaajalle, joka ei kuuntele tai ei ymmärrä. Olin onnesta soikeana ja hiukseni myös.

Jesse ei tuominnut minua kotiblondeerauksesta, vaan alkoi heti etsiä sopivaa väriä katkaisemaan se keltaisuuden kierre. Ja värikartan katsominen osoitti jälleen, että puhuimme todellakin samaa kieltä! En siis ollutkaan saamassa mitään radikaalia mustaa polkkatukkaa, vaan kenties hienostuneen sävynmuutoksen ja vain pakollisen pienen nipsaisun latvoista. Uskalsin taas hengittää.

Varsin mukavan juttutuokion siivittämänä Jesse sutaisi hiuksiini paria värisävyä tottunein elkein ja kuin huomaamattomasti. Tarjosi kahvia ja viineriä, minä viihdyin hyvin ja nautin. Jesse ymmärsi, että kihara tukka oli mun juttu, luonteeni ja karuhkot kasvonpiirteeni sen varmaan hänelle viestivät. Mutta hän halusi samalla osoittaa, että voin valita myös suoran tien ja tukan, jos haluan. Niinpä hän taitavasti vei asian loppuun asti ja suoristi nämä ennen niin kesyttämättömät kutrit. En ole koskaan voinut käsittää, että näistä karvoista voi tulla noin suorat, sileät ja kiiltävät! En toki näyttänyt yhtään omalta itseltäni, mutta tulipa todistettua se, että olen sittenkin kesytettävissä.

 

Värisävyyn olin heti todella todella tyytyväinen ja suoristus tuntui ihmeeltä. Hipelöin hiuksiani jatkuvasti, ei kenenkään hiukset voi tuntua näin sileältä?? Tuijotin peiliin epäuskoisena ja mietin, että oi voi jos nyt tulee vaikka hiki, niin kaikki tämä sileys ja suoruus on mennyttä. Mutta ei, se säilyi kotiin asti!

Kotona tytär hyppeli onnesta ja ihmetteli samaa sileyttä: Äiti, sun hiukset tuntuu nyt ihan oikeilta hiuksilta!! Miesystävä katseli hieman hermostuneena ja selvästi mietti jotain hyvää sanottavaa: Tosi kiva, mutta ei näytä sinulta… Ensin tuijotin itseäni eteisen peilistä, en se minä ollut. Sitten tuijotin itseäni vessan peilistä, saisinko tähän kuitenkin muutaman kiharan tai lisää tuuheutta?

Suoristus ei sitten ehkä ollutkaan mun juttu. Vai onko se vaan niin, ettei sille vanhalle koiralle uusia temppua ja silleen? Mutta värisävyyn olin edelleen erittäin tyytyväinen ja siihen, että kampaaja Jesse oli aivan ihana, ymmärtäväinen ja asiakkaan asialla selvästi. Tällä hetkellä koen, että hän on ja tulee olemaan mun kampaaja. Kotivärjäykset unohdan tällä sekunnilla ja kiidän Jessen asiakkaaksi heti, kun värillä on väliä. Ja hän lupasi ensi kerralla tehdä minulle loivat isot kiharat. Ah tätä ilon päivää!

Sain tukkataian päätteeksi vielä mahtavan tuotekassin lahjaksi!!! Tästä ei kyllä arkipäivä helpolla parane! Kiitos Lily, kiitos Schwartzkopf ja erityisesti kiitos ihana Jesse!!