Menin lukkoon

Tänään ajattelin, että kyllä kai pitää blogi perustaa, koska kaikilla on sellainen. En toisaalta ole koskaan kulkenut valtavirran mukana, vaan minut on aina pitänyt pinnalla omat vahvat mielipiteet ja oma tyyli. Mutta koska pidän kirjoittamisesta, niin se puoltaa tähän valtavirtaan heittäytymistä melko voimakkaasti.

Sitten tulin tänne Lily-blogeihin erään ystäväni saattelemana ja ajattelin pikaisesti lukaista muiden aikaansaannoksia ennenkuin töräytän katsantoni kaikelle kansalle. Yllätyin. Täällä oli erinomaisia kirjoituksia!! Menin lukkoon ja huusin apuuuvaaaa kuin James Potkukelkka. En minä osaakaan kirjoittaa. Ja lienkö koskaan osannutkaan.

Mieleeni ei yhtäkkiä tullutkaan mitään järkevää tai älykästä aihetta, josta kirjoittaa. Miten tämäkin on mahdollista?? Normipäivänä päässäni sivut täyttyvät toinen toistaan maukkaimmilla jutuilla, joissa on hauskoja sanakäänteitä. Nyt sivut olivat tyhjiä tai niissä oli liikaa kirjoitusvirheitä painatukseen asti.

Pitäisi varmaan luovuttaa. Mutta en ole tottunut luovuttamaan!! En suo sitä itselleni nytkään. Sen kuuluisan harmaan kiven läpi menen vaikka ryömien, ja leukakin pystyssä. Kyllä se tästä, alkukankeutta vaan.

Mutta mistä sitten haluan kirjoittaa? Mistä USKALLAN kirjoittaa…?? Kirjoittaisinko siitä, miten tapasin kreikkalaisen jumalan kesällä 1996 vanhan Häppärin terassilla? Ei siitä voi kirjoittaa, koska en ole oikeasti uskovainen ja lisäksi se mies oli pyörätuolissa ja oikeesti saksalainen.

Kirjoittaisinko sitten siitä, kun jouduin 36-vuotiaana värvätyksi eräänlaisiin missikisoihin kaverini kanssa? Ei siitä voi kirjoittaa, koska me ei otettu sitä lainkaan tosissaan. Mukaan mentiin toki, mutta kun muut väänsi tukkaa ja meikkiä klo 05.00 aamulla, me ystäväni kanssa vasta mentiin nukkumaan. Olimme salakuljettaneet hiukan rommia huoneeseemme illalla ja vedimme sipsejä palanpainikkeeksi. Ja nauroimme keuhkomme kyllyydeestä sille, että näin me valmistaudumme missikisoihin. Yhdet elämäni parhaimmista nauruista muuten.

Vai kirjoittaisinko ehkä siitä, kun minulle 31-vuotiaana sanottiin, etten voi saada lapsia? Ei siitäkään voi kirjoittaa, koska seitsemän vuotta myöhemmin koin ihmeen ja olinkin raskaana ilman minkäänlaista apua. No, siis miehen tietysti, mutten lääketieteellistä.

Voisinko ehkä kirjoittaa siitä, kun tapasin Elvis Presleyn sisäpiiriin vahvasti kuuluneen henkilön. Ei siitä kannata kirjoittaa, koska harmittaa vieläkin, ettei ollut kännykkäkameroita silloin, kännykätkin olivat mallia lekaharkko. Toisaalta se oli aika huumaava tilanne ja haluan muistaa sen lopun elämääni. Ja muistankin. Varsinkin hänen kaulassaan olleen Elvikseltä saadun korun, jossa luki TCB. Taking Care of Business.

Kirjoittaisinko ehkä sittenkin siitä, että koko elämäni haaveilin kunnon miehestä, lapsesta ja omakotitalosta. Keski-ikäisenä sitten sain ne yhtäkkiä, melkeinpä pyytämättä ja yllätyksenä. Ja Elvis-nimisen kissankin vielä kaupan päälle. Elämällä vaan on tapana järjestyä, vaikkei itse osaisi sitä järjestellä yhtään.

En minä nyt sitten osannut kirjoittaa tällä kertaa mitään. Mutta jään miettimään ja teen aaltoja teille kaikille hyville kirjoittajille täällä ja muualla.