Kohtuullisuuden julistus

Miksei Suomessa nainen voi poistaa tervettä kohtuaan, jos haluaa? Oli sitten syy kenelläkin mikä tahansa. Kohdunpoiston Suomessa saa kuulemma ainoastaan, jos siltä suunnalta uhkaa jokin sairaus. Omalle kohdalleni kohdunpoisto tuli 39-vuotiaana, vajaa vuosi ensimmäisen synnytykseni jälkeen. Täysin tilaamatta ja yllätyksenä.

Kohdunpoisto on ollut erinomainen asia omalla kohdallani. Tai ehkä pitäisi sanoa kohdullani? Ikäni(kään) puolesta en aikonut enää lapsia tehdä ja jo kertaalleen leikattu kohdunkaulan pahanlaatuinen kasvain ei ainakaan pääse uusiutumaan. Puhumattakaan niistä kohtuani jo vuosikaudet vaivanneista kymmenistä kämmenen kokoisista myoomista. No, kohtuni oli siis kohtuullisen rasittunut ja lääkärin ehdotuksesta se sai luvan lähteä maata kiertävälle radalle. Anteeksi avaruusmiehet, jos se teihin törmää siellä jossain!

Ja miksi tämä on niin erinomainen asia? Kuukautiset lähtivät huitsan nevadaan sen siltä istumalta! Ja kuitenkin munasarjat toki jätettiin sinne kulmille norkoilemaan eli hormonituotanto pysynyt ennallaan (mitä nyt vaihdevuodet tuuppaa päälle varmaan pian). Miten mahtavaa tämä onkaan ollut!! Ensin en edes tajunnut sitä, koska olinhan juuri synnyttänyt eikä kuukautisia ollut muutenkaan ollut pitkään aikaan. Niin se vaan aika kultasi muistot. Mutta nyt näin hieman myöhempinä aikoina sitä on kerran kuussa ihan eri korvalla kuunnellut hyvinkin suorasanaisia ja kovaäänisiä valituksia naispuolisilta kavereiltani, miten hirveä olo taas on, eikä jaksa tai halua tehdä juuri mitään. Paisti olla pahalla tuulella ja heittää miestään saksilla.

Ja minä kun ensin luulin, että olen jonkinlainen hylkiö kohdunpoiston jälkeen, ettei siitä kehtaa kenellekään kertoa. Mutta päätin riskeerata kuten aina ja kerroinkin asiasta aidosti ja rehellisesti lähes kaikille, joiden kanssa asiaa sivuttiin millään tavalla. Ja kas, useat ikätoverini (lapsia tai ei) ovatkin kohtuullisen vihreitä kateudesta!

Kyllähän se nyt vaan niin on, että kuukautiset ovat naiselle vitsaus, oli se vitsaus sitten raamatullinen tai ei. Jos nainen on yli 40 v ja hänellä on jo esim kaksi aikuista lasta eikä missään nimessä aio enää lisää lapsia tehdä, miksei hän voi halutessaan saada kohdunpoistoa ja vapautusta täysin turhasta kärsimyksestä? Mutta eipä vaan Suomessa ainakaan voi.

Väittävät, että pääsääntöisesti terveitä elimiä ei poisteta huvin vuoksi. Minkä huvin??? Mitä tervettä tai hupia on siinä, että nainen kärsii joka kuukausi helvetillisiä kipuja ja joutuu syömään sekä särkylääkkeitä että ehkäisypillereitä? Ja lisäksi usein kuuntelemaan miehensä tai oikeastaan koko miessukukunnan valitusta siitä, miten sitä taas ollaan niin hirviöitä niin hirviöitä. Anteeksi, mutta leikataanhan sitä pääsääntöisesti terveitä neniä ja rintojakin miellyttämään kansan kauneudentajua!

Ilmeisesti asiasta ei vain lääkärit tai tutkijatkaan tiedä tarpeeksi. Minun piti kohdunpoistoni jälkeen täyttää parin kuukauden välein kymmeniä kysymyksiä sisältäviä lomakkeita. Niissä keskityttiin vain ja ainoastaan kaikkiin mahdollisiin negatiivisiin asioihin. Missään ei kysytty, onko elämän laatu mahdollisesti parantunut. Eikä missään annettu vastausvaihtoehdoiksi a) Olen melko tyytyväinen, b) Olen todella tyytyväinen tai c) Olen ihan törkeän tyytyväinen. Minäkin niitä täytellessäni oikein etsimällä etsin itsestäni vaivoja ja vikoja, jotka kenties johtuisivat kohdunpoistostani. Kissan viikset, en kerta kaikkiaan keksinyt mitään ja lopulta lakkasin vastaamasta niihin.

Julistan täten naisille oikeutta päättää omasta elämästään ja vartalostaan. Ja jos tässä pelätään sitä, että puolet kaksikymppisistä naisista marssii kohdunpoistoon ”turhaan”, niin mitä sitten. Jos nainen on siinä vaiheessa sitä mieltä, ettei hän lapsia halua, tulee hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan sitä mieltä vielä 20 vuotta myöhemminkin. Jos hän muuttaa mielensä, niin voi voi. Elämä on valintoja täynnä.

Huumeita, alkoholia tai tupakkaa raskauden aikana käyttävät eivät mielestäni olisi oikeutettuja kohdunpoistoon. Mutta heidät sen sijaan pitäisi ehdottomasti steriloida ensimmäisen synnytyksen yhteydessä lopullisesti ja lakisääteisesti, sellaisia lapsenrääkkäjiä jos kerran ovat. Olkoon heidän kuukautiskipunsa kovempia kuin koskaan. Muille toivon mahdollisuutta tähän elämänlaatua valtavasti nostavaan toimenpiteeseen.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

Menin lukkoon

Tänään ajattelin, että kyllä kai pitää blogi perustaa, koska kaikilla on sellainen. En toisaalta ole koskaan kulkenut valtavirran mukana, vaan minut on aina pitänyt pinnalla omat vahvat mielipiteet ja oma tyyli. Mutta koska pidän kirjoittamisesta, niin se puoltaa tähän valtavirtaan heittäytymistä melko voimakkaasti.

Sitten tulin tänne Lily-blogeihin erään ystäväni saattelemana ja ajattelin pikaisesti lukaista muiden aikaansaannoksia ennenkuin töräytän katsantoni kaikelle kansalle. Yllätyin. Täällä oli erinomaisia kirjoituksia!! Menin lukkoon ja huusin apuuuvaaaa kuin James Potkukelkka. En minä osaakaan kirjoittaa. Ja lienkö koskaan osannutkaan.

Mieleeni ei yhtäkkiä tullutkaan mitään järkevää tai älykästä aihetta, josta kirjoittaa. Miten tämäkin on mahdollista?? Normipäivänä päässäni sivut täyttyvät toinen toistaan maukkaimmilla jutuilla, joissa on hauskoja sanakäänteitä. Nyt sivut olivat tyhjiä tai niissä oli liikaa kirjoitusvirheitä painatukseen asti.

Pitäisi varmaan luovuttaa. Mutta en ole tottunut luovuttamaan!! En suo sitä itselleni nytkään. Sen kuuluisan harmaan kiven läpi menen vaikka ryömien, ja leukakin pystyssä. Kyllä se tästä, alkukankeutta vaan.

Mutta mistä sitten haluan kirjoittaa? Mistä USKALLAN kirjoittaa…?? Kirjoittaisinko siitä, miten tapasin kreikkalaisen jumalan kesällä 1996 vanhan Häppärin terassilla? Ei siitä voi kirjoittaa, koska en ole oikeasti uskovainen ja lisäksi se mies oli pyörätuolissa ja oikeesti saksalainen.

Kirjoittaisinko sitten siitä, kun jouduin 36-vuotiaana värvätyksi eräänlaisiin missikisoihin kaverini kanssa? Ei siitä voi kirjoittaa, koska me ei otettu sitä lainkaan tosissaan. Mukaan mentiin toki, mutta kun muut väänsi tukkaa ja meikkiä klo 05.00 aamulla, me ystäväni kanssa vasta mentiin nukkumaan. Olimme salakuljettaneet hiukan rommia huoneeseemme illalla ja vedimme sipsejä palanpainikkeeksi. Ja nauroimme keuhkomme kyllyydeestä sille, että näin me valmistaudumme missikisoihin. Yhdet elämäni parhaimmista nauruista muuten.

Vai kirjoittaisinko ehkä siitä, kun minulle 31-vuotiaana sanottiin, etten voi saada lapsia? Ei siitäkään voi kirjoittaa, koska seitsemän vuotta myöhemmin koin ihmeen ja olinkin raskaana ilman minkäänlaista apua. No, siis miehen tietysti, mutten lääketieteellistä.

Voisinko ehkä kirjoittaa siitä, kun tapasin Elvis Presleyn sisäpiiriin vahvasti kuuluneen henkilön. Ei siitä kannata kirjoittaa, koska harmittaa vieläkin, ettei ollut kännykkäkameroita silloin, kännykätkin olivat mallia lekaharkko. Toisaalta se oli aika huumaava tilanne ja haluan muistaa sen lopun elämääni. Ja muistankin. Varsinkin hänen kaulassaan olleen Elvikseltä saadun korun, jossa luki TCB. Taking Care of Business.

Kirjoittaisinko ehkä sittenkin siitä, että koko elämäni haaveilin kunnon miehestä, lapsesta ja omakotitalosta. Keski-ikäisenä sitten sain ne yhtäkkiä, melkeinpä pyytämättä ja yllätyksenä. Ja Elvis-nimisen kissankin vielä kaupan päälle. Elämällä vaan on tapana järjestyä, vaikkei itse osaisi sitä järjestellä yhtään.

En minä nyt sitten osannut kirjoittaa tällä kertaa mitään. Mutta jään miettimään ja teen aaltoja teille kaikille hyville kirjoittajille täällä ja muualla.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään