Ladataan...

Viime syyskuussa päätin voittaa pelkoni ja palata rattiin. Erinäisistä syistä, joista päälimmäisenä hölmö nuoruus, en koskaan suorittanut Suomessa ajokortin kakkosvaihetta. Kaupunkilaistyttönä selvisin kuitenkin aivan mainiosti julkisten ja polkupyörän kyydissä yli kolmekymppiseksi. Nizzan seudulla julkisten liikennevälineiden rajat tulevat kuitenkin vastaan viimeistään silloin, kun ryhtyy työnhakuun kaupungin ulkopuolelta ja/tai alkaa suunnitella muuttoa johonkin läheisistä pikkukaupungeista tai edes Nizzan laitakaupungille. Teoriassa kaikkialle pääsee bussilla tai junalla. Silloin kun busseja kulkee yli kaksi kertaa päivässä ja silloin kun junat eivät ole lakossa tai kulkevat edes ajallaan (=harvoin). Puhumattakaan siitä, että ainakin toistaiseksi työaikani ovat hiukan epätavalliset ja aikaisin aamulla, myöhään illalla tai viikonloppuna julkisia liikennevälineitä ei aina ole saatavilla. Koska täällä erittäin turismivetoiselle alueellahan kaikki ovat töissä yhdeksästä viiteen...

Olihan se ajokortin hankkiminen ollut jossain mieleni perukoilla jo pitkään, mutta muutama vuosi Nizzan semikaoottisen liikenteen keskellä ei varsinaisesti houkutellut rattiin. Puhumattakaan kiemurtelevista, kapeista vuoristoteistä. Lopulta olosuhteet kuitenkin pakottivat minut astelemaan autokouluun ja sitten oli myöhäistä katua.

Kun puhuin ihmisille aikeistani, ensireaktio oli usein: "Varo vaan ettet tule huijatuksi, ne ovat vain rahan perässä ja teoriakoe on täynnä kompakysymyksiä ja ajotunteja ei saa tarpeeksi usein ja ne pakottaa ottamaan niitä lisää ja lisää ja lisää ja ajokoe on täynnä ansoja ettei kukaan läpäise sitä kerralla ja sitten joutuu taas maksamaan!" Okkeeei. Tämäpä motovoivaa. Onneksi meillä on erityisen kiva ja rehellinen mekaanikkotuttava, joka suositteli minulle koulua, joka osoittautuikin suhteellisen edulliseksi. Toimistoa siellä hoitaa verkkareihin pukeutuva viisikymppinen Annick, jolla on erityisen sarkastinen huumorintaju ja käheä röökiääni. Hyvä alku. Olin vakuuttunut; asiakkaita ei yritetä houkutella myyntipuheilla (Annick: "Hintaan kuuluu 20 ajotuntia, mutta ei ne riitä kenellekään. Jos ei ole formulakuski.") eikä simpsakalla sihteeriköllä. Samalla kun täyttelin kaavakkeita Annick ojensi äidillisesti puhelimessa oppilaita jotka eivät tulleet tarpeeksi usein teoriatunneille. Sama meno jatkui varsinaisilla teoriatunneilla, joista selvisin kohtuullisen kivuttomasti ja läpäisin kokeen ensimmäisellä yrityksellä. Lisäksi opin seuraavaa:

  • Jossain myydään kannabiskuosisia collegehousuja ja jotkut oikeasti ostavat sellaisia ja käyttävät niitä julkisesti.
  • On myös ihmisiä, joiden koko garderoobi koostuu mätsäävistä verkkareista ja verkkatakeista. Valitettavasti monet heistä eivät käytä deodoranttia tekokuituasuistaan huolimatta.
  • Jos 17-vuotias pariskunta tulee yhdessä teoriatunneille, peli on menetetty. Supina ja hihitys on jatkuvaa.
  • Keskuudessamme elää mutantteja joiden toinen käsi on muuttunut älypuhelimeksi jota täytyy manipuloida vähintään joka toinen minuutti.
  • Jos haluat tuntea itsesi mummoksi, osallistu autokoulun teoriatunneille 32- vuotiaana.
  • Ranskalaisella logiikalla, jos vastauksesi ei ole se, jota opettaja ja tarkistusnauha väittävät oikeaksi, vika saattaa olla kysymyksessä, ja vastauksesti on oikea. Kysymys vain on väärä.

Sitten koitti aika astua rattiin. (Tietoisku: Ranskassa voi alkaa toki ajaa jo ennen teoriakokeen läpäisyä, mutta itse päätin edetä yksi asia kerrallaan. Minulla ei ole kiire.) Muistelin ajotuntejani Suomessa. Ensimmäinen tunti oli Keravan terveyskeskuksen parkkiksella. Parkkikselle mentäisiin varmasti siis käynnistelemään ja jarruttelemaan. Autokouluni sijaitsee vilkkaassa satamakorttelissa. Auto odotti koulun luona. Opettaja veisi minut siis jollekin syrjäiselle parkkipaikalle. Kauhukseni hän osoitti minulle kuitenkin kuskin paikkaa. Ensimmäisellä tunnillani kääntelin rattia ja opettaja paineli polkimia. Suuntasimme itään. Rantatielle. Kapealle rantatielle. Joka pian nousee ylös kukkuloille korkean jyrkänteen reunaa pitkin. Ensimmäinen ajotuntini oli siis kapealla vuoristotiellä jyrkänteen reunalla. Luulot pois. Muistelin haikeudella Keravan terveyskeskuksen parkkista. Toisaalta, maisemissa ei ollut valittamista.

Mainittakoon että en nauttinut ajamisesta silloin kun minulla 18- vuotiaana oli kortti. Silloin kun minulla ei ollut korttia, en haaveillut koskaan ajamisesta. En ole ollenkaan stressaavaa sorttia, mutta autolla ajaminen on stressannut minua aina. Nyt kun ajan taas, olen vasta nyt 18 tuntia ajettuani alkanut rentoutua ratissa edes hiukan. Siinä, missä kauniit maisemat helpottavat stressiäni vuoristoteillä, kaupungin kaduilla stressaan kahta kauheammin.

Aluksi stressi johtui lähinnä siitä, että mielestäni minulla ei ollut mitään asiaa liikenteen sekaan, ei edes opettajan kanssa. Olin mielestäni hengenvaaraksi itselleni ja muille. Mikä ei tietenkään ollut totta, koska ensinnäkin, opettajalla on jarrupoljin, ja toiseksi ajoin (ja ajoittain vieläkin ajan) kuin pikkumummo koko ajan kolmeakymppiä kakkosvaihteella. Sittemmin menee jo paremmin ja rentoudun hiukan kaupungissakin, tosin muut kuskit eivät mitenkään auta asiaa. Itse tietysti seuraan kaikkia liikennesääntöjä, koska ajokoetta ei läpäistä näillä yleisillä käytännöillä:

  • Vilkku. Ai mikä vilkku?
  • Hätävilkku. Oikeuttaa pysähtymään milloin vain, missä vain, myös tukkien koko kaistan, äärimmäisessä hädässä. Kuten silloin, kun täytyy pysäköidä auto leipomon/pankkiautomaatin/tupakkakaupan välittömään läheisyyteen jotta täysin liikkumisrajoitukseton henkilö voi käydä elintärkeillä asioillaan.
  • Teksti "BUS" kaistalla maahan kirjoitettuna on kansainvälinen merkki ja tarkoittaa "BUSy people -kaista" ja siellä voi ylinopeutta ohittaa oikealta kenet vain varsinkin jos ajaa kallista sporttiautoa. Välillä jotkut isot autot joissa on tosi monta penkkiä ikävästi estää etenemisen. Silloin voi ylinopeudella sieltä suikata suoraan kahden kaistan yli vasemmalle ja ohittaa hitaat ja palata takaisin omalle erikoiskaistalla sitten. Eikä tietenkään tarvitse käyttää vilkkua.
  • Äänitorvea ei käytetä merkkinä todellisesta vaarasta, vaan se välittää kuljettajalta A kuljettajalle B viestin: "HAISTA *****!" Vika voi olla kummassa kuljettajassa tahansa tai ei kummassakaan. Äänitorven jatkuva painelu saattaa myös purkaa ruuhkan, vaikka tätä ei ole vielä tieteellisesti todistettu. Eikä myöskään käytännössä.
  • Katujen yksisuuntaisuus koskee vain niitä, jotka ajavat niitä vain yhteen suuntaan.

Olen nyt edennyt vaiheeseen, jossa hengissä pysyy tämän kaiken keskellä jo kohtalaisen vaistomaisesti. Myös jalankulkijat ja pyöräilijät olen onnistunut säilyttämään hengissä, vaikka jotkut heistä tekevät kaikkensa tullakseen yliajetuksi:

  • Jos 70km/h rajoitetun tien vieressä kulkee leveä ja hyvä pyörätie, sitä ei tarvitse käyttää jos on varustautunut kuin Tour de Francessa. Parempi vaan pysyä autojen joukossa ja vähän hidastaa ja tukkia liikennettä.
  • Jos maahan on maalattu suojatie, katu kannattaa ylitä kahden metrin päässä suojatiestä. Mieluiten paukaten suojatielle tuplapysäköityjen autojen takaa piilosta. Varsinkin jos on hidasliikkeinen pikkumummo, joka ulkoiluttaa irtonaisena erityispientä ja kuritonta koiraa.
  • Mitä vilkasliikenteisempi ja monimutkaisempi risteys, sitä vähemmän liikennevalot koskevat pyöräilijöitä.

Kaikesta tästä huolimatta, autokoulu etenee, hetkittäin jopa rentoudun ratissa ja kyllä se kortti sieltä joskus tulee. Tietenkään 20 ajotuntia ei siihen riitä, koska en ole formulakuski.

 

Ladataan...

Tavoistani poiketen (heh) kirjoitan tavoista. Maassa maan tavalla, se on yleinen mielipiteeni, mutta totuushan on että tapakulttuurien vertailu voi olla aivan tavattoman (heh heh) herkullista. On suomalaisia arkisia tapoja, jotka Suomessa tuntuvat (tai ainakin minusta silloin muinoin Suomessa Ranska-kaipuussani tuntuivat) helposti enemmän tai vähemmän töykeiltä jos niitä vertailee etelä-eurooppalaisiin tapoihin vastaavassa tilanteessa.

Kuten esimerkiksi silloin, kun joku lähtee Suomessa illanvietosta, jossa on vähintään 10 ihmistä ja hädin tuskin sanoo moi. Joo aika tökeröä. Kyllä etelä-Euroopassa olisi kaikille sanottu yksitellen näkemiin poskisuudelmin höystettynä. Ihme juntit, noin vaan häipyy. Ei mitään tapoja.

Tai kun näkee puolitutun kaupungilla Suomessa. Puolituttu pyyhältää ohi tehden kohdallani nykäisevän perisuomalaisen moikkaus-pääliikkeen. Ei edes suutaan viitsi avata ja jos avaa, sieltä tulee hätäinen "Mooo". Kyllä olis etelä-Euroopassa vaihdettu kuulumiset. Ei mitään tapoja.

Tai kun Suomessa kahvilan kassajonossa edellä on noin 170-vuotias kumara pikkuinen täti helmikoruissaan ja minkkiturkissaan. Kassalla hädintuskin täysi-ikäinen asiakaspalveluhenkilö kajauttaa rouvalle: "Moi!" ja puhuttelee pronomonilla "sä". Miten moukkamaista. Kyllä olis etelä-Euroopassa teititelty kohteliaasti, eikä ladyn olisi tarvinnut edes jonottaa koska tarjoiluhan olisi ollut pöytään. Hirveä pikaruokakulttuuri Suomessa leviää joka paikkaan. Ei mitään tapoja.

Tosiaan, meillä etelä-Ranskassa käyttäydytään toisin.

Kun joku lähtee illanvietosta, jossa on max. 20 henkilöä (+ näiden lapset) ja jotka ovat max. kaverin kaverin kaveri - suhteessa keskenään, niin kaikille (myös lapsille) sanotaan hei hei ja nähdään pian ja mukavaa loppuiltaa ja hyvää kotimatkaa ja hyvää yötä heidän lähtiessään ja tietysti silloin kun lähtee itse. Ja tietysti ne poskisuudelmat päälle. Tämä siis poikkeuksetta, vaikka ei olisi puhunut k.o. henkilöille koko iltana, eikä muistaisi enää heidän nimiään, saati kenen oman kaverin kavereita he ovat. Tai vaikka (liki ventovieras) lapsi pakenisi sinua hädissään. (Jos kumartuessasi suukottamaan lasta vastauksena on sokerihumalainen irvistys ja ärinä, on parempi vain pörröttää tukkaa.) Tämä johtaa siis siihen, että jokaiseen lähtöseremoniaan kuluu noin 15-30 minuuttia. Siksi kannattaa ilmoittaa lähtevänsä noin puoli tuntia ennen kuin haluaa oikeasti olla oven ulkopuolella. Tavallisesti suukottelujen jälkeen vaihdetaan vielä yhdet kuulumiset ja jos joku asia on jäänyt käsittelemättä niin siitä puhutaan nyt, yleensä joku melko laajaa vastausta vaativa asia ("Mitenkäs sun työnvaihto etenee?" "Miten teidän Korsikan matka meni?") ja tähän kannattaa varata aina ylimääräinen vartti. Jos olet oikeasti väsynyt ja haluaisit jo kotiin, kannattaa siis IHAN OIKEASTI ilmoittaa kumppanille että nyt voitais lähteä heti kotiin, jos oikeasti tunnet haluavasi lähteä puolen tunnin kuluttua. Tämä vinkkinä. Ja kyllä, näinä hetkinä muistelee haikeudella niitä iltoja, kun lähti illanvietosta, pukeutui rauhassa ulkovaatteisiin ja huikkasi ovelta: "Moi vaan kaikki!" Ja kaikki vastasivat: "Moikka!" Ja olit ovesta ulkona alta sekunnin.

Puolituttu ranskalainen tulee täällä kadulla kohti. Mitä sitten tapahtuu, riippuu tuttuuden puolikkuudesta. Jos kyseessä on enemmänkin 3/4 tuttu, kaverin kaveri, johon on törmännyt usein tai läheisempi työtuttava, vaihdetaan poskisuudelmat (huom työtuttavan kanssa ollaan poskisuudelmien harmaalla alueella, josta en ihan oikeasti ole koskaan tajunnut mitään, siksi annan tuttavan tehdä aloitteen. Yleensä vapaalla saatetaan suikata poskisuudelmia työkavereille, joiden kanssa niin ei tehdä töissä, mutta joiden kanssa tullaan hyvin juttuun ja jotka eivät ole hierarkiassa ylempänä. Tai joskus ovat. Koska ei tästä ota selvää.) ja muutamat kuulumiset. Yleensä näille ihmisille on oikeasti jotain sanottavaa, joten no problem. Kiva nähdä. Jos kyseessä on puolituttu, jonka kanssa ei ole juurikaan koskaan jutellut, tai joku tyyppi johon törmää joskus töissä, mutta jonka nimeä ei edes tiedä tai naapuri, yleensä kohtelias "Päivää mitä kuuluu kiitos hyvää kiitos hyvää päivänjatkoa näkemiin" riittää. Ei tarvitse suukotella. Jotkut kuitenkin noudattavat harmaan alueen salaisia sääntöjä ja yhtäkkiä tajuat heidän nojautuvan kohti poskeasi. Mitä hittoa? Tyyppi taitaa luulla että olemme läheisempiä kuin olemmekaan. Haluaako se jutella? Mitä mä sille sanon? Finland womän not laik smalltalk. Is horror. (*) Ja juuri kun olet keksinyt tikusta asiaa, niin tyyppi poskisuudellessaan sanookin vain "Päivää mitä kuuluu kiitos hyvää kiitos hyvää päivänjatkoa näkemiin" ja lähtee. Tyyppi siis suukottelee ja sitten häipyy. Jos ei kiinnosta niin sanoisi sitten vaan hätäisesti "Mooo" eikä harhaanjohtavasti antaisi suomalaisen turvavälin rikkovalla fyysisellä läheisyydellä antaa ymmärtää että on kiinnostunut minun elämästä. Tässä tilanteessa keksitty tikusta asiaa- aihe kannattaakin kirjoittaa muistiin, esim puhelimen memo-sovellukseen, josta sen voi näppärästi luntata seuraavan puolitutun poskisuudelman aikana, jos vaikka tämä haluaisikin tietää jotain minun elämästä. Koska ei voi tietää. Koska poskisuudelmaetiketin harmaa alue. Tuolla alueella seikkaillessa muistelee haikeasti sitä aitoa suomalaista puolituttujen välistä pään nykäysliikettä.

Ranskassa istun kahvilan pöytään. Odotan että tarjoilija tulee. Tulee, ottaa tilauksen, tuo kahvin. Juot kahvin. Luet lehden. Kas kohta se juna lähteekin. Missäs se tarjoilija on että saisi maksaa? Ei missään. Kas tuolta se tulee. Saisinko laskun? Lasku tulee. Tarjoilija lähtee. Haluan maksaa 20 euron setelillä. Missäs se tarjoilija on? Kas tuolta se tulee. Ottaa rahan. Odotan vaihtorahaa. Kas tuolta se tulee. Joo kiitos vaan hei. Ja juoksen junaan. Olispa voinut hakea sumpin kassalta ja maksaa kerralla ja lopuksi sitten mielellään itse viedä tarjottimen kärryyn. Ihan omaan tahtiin. Olis se tehokasta. Tai ehkä mun pitäisi vain olla kärsivällisempi? Onhan se hienoa että tarjoilija on Ranskassa ihan oikea ammatti melkein kaikissa ravintoloissa ja kahviloissa, eikä vain opiskelijoiden osa-aikaduuni. Molempi parempi.

Ja se teitittely. Okei, tehdään selväksi ensinnä se, että yleisellä tasolla Ranskassa teititellään paljon, paljon enemmän kuin Suomessa. Asiakkaita, työkontakteja, vanhoja ihmisiä ja vieraita aikuisia ihmisiä teititellään. Läheisemmät työkaverit ovat yleensä sinuttelun piirissä, tosin esimiehen ja alaisen välillä on yleensä teitittelysuhde, vaikka välit olisivat kaverilliset. Varsinkin aluksi se tuntui oudolta ja kylmältä, mutta siihen tottuu lopulta. Kysehän on vain sanoista. Tosin jotkut esimiehet sinuttelevat heti. Welcome to the harmaa-alue taas kerran! Pitääkö siihen vastata kuitenkin teititellen vai saako sinutella? Kuulemma saa sinutella, mutta kun on tottunut teitittelemään, yhtäkkiä se tuntuukin epäkohteliaalta. Ja sitten jos teitittelee takaisin, niin lähettääkö viestin että en mä haluu olla sun kaveri? Yleensä annan ranskalaisen teititellä tai sinutella ensin ja seuraan esimerkkiä. Tai kysyn neuvoa natiivilta. Kun tapasin rakkaani vanhemmat ja mummon ensimmäistä kertaa, kysyin häneltä, teitittelenkö heitä. Sain vastaukseksi hyvät naurut. Joo no et tietenkään. Ai en edes mummoa? No et VARSINKAAN mummoa! Tämä olikin ilmeistä, kun tutustuin tähän hilpeään ladyyn. MUTTA tästä huolimatta rakkaani äiti teitittelee häntä, eli anoppiaan. Heidän tutustuessaan 70-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan sinutella anoppiaan ja vanha tapa on jäänyt.

Uutena ilmiönä minua, hemaisevaa kolmekymppistä, teitittelevät nykyisin monet alle 25-vuotiaat tilanteissa, joissa voisivat sinutella (minun mielestä). Olen viimeaikoina istunut autokoulun teoriatunneilla ja siellä monet 18-20 -vuotiaat teitittelivät. Samoin töissä muutamat uudet nuoremmat työkaverini ja harjoittelijat teitittelevät, vaikka sinuttelen takaisin. Näissä tilanteissa tunnen vanhenevani n. 25 vuotta ja pohdiskelen pitäisikö investoida ryppyseerumeihin. Tämä siitä huolimatta, että hehän ovat siis huomaavaisia ja kohteliaita nuoria. Suomalaisuuteni tulkitsee teitittelyn näissä tilanteissa siten, että luulevatko nämä ihmiset että olen kenties kuningatar Elisabeth? Kohta ne varmaan niiata niksauttavat päälle. Yleensä ensihämmennyksessäni en sano mitään ja teitittely jatkuu, kunnes lopulta sanon että voit kyllä sinutella koska teitittely aiheuttaa suomalaiselle minälleni ikäkriisin. Tosin mainittakoon että meillä hotellilla harjoittelijoista joidenkin on parempi jatkaa teitittelyä, koska joillekin teitittelyn lopettaminen tarkoittaa auktoriteetin loppumista, mikä on pulmallista, koska jotkut heistä vaativat tiukempaa kuria kuin toiset. Harmaa-alue, ja silleen. Tässä teitittelyn viidakossa muistelen haikeudella suomalaista sinuttelua, sitä kun vain sitä 170-vuotiasta minkkiturkkiladya ja Tasavallan Presidenttiä teititellään.

Tähän soppaanhan voisi tietysti sekoittaa vielä poskisuudelmien määrän maantieteellisen vaihtelun ja madame/mademoiselle -asian. Niistä  ehkä toiste.

Lopuksi toteaisin siis: You can get the girl out of Finland but you can't get Finland out of the girl. Vaikka Ranskassa pitääkin opetella puhumaan ja pussaamaan.

(*) http://www.hs.fi/blogi/kuolemantanssi/a1305994842242

Ladataan...

Nyt se on tapahtunut. Nostalgia jyllää. Kolme pimeää pohjoisen syksyä kokematta ja nyt se(kin) vuodenaika on mielessäni romantisoitunut täysin. Oi ihanat lehtikasat, oi ihana sumu, oi ihanat kuralätäköt, oi ihana harmaa pilvipeitto, oi ihana ensilumen jälkeinen ruskea loskapinnoite märällä asfaltilla.

Nizzan syksy on kylmenevä kesän jatke. Päivät ovat usein aurinkoisia ja elohopea nousee jopa kahdenkymmenen asteen liepeille vielä marraskuun puolella. Pimeän tullen lämpötila laskee nopeasti jopa kymmenen astetta ja aamuisin kosteus tunkeutuu vaatteiden läpi. Aamulla puettu toppatakki on iltapäivällä aivan liikaa, siksi fiksu kerrospukeutuu ja lähtee michelinmiehenä aamulla töihin ohuen pusakan alla fleecepusakka (joka kulkee kotiin iltapäivän lämmössä yhdessä niistä Monoprix'n kasseista joista kerroin joskus tässä samassa blogissa. Niistä siis ON hyötyä OIKEASTI.). Aurinkoisien päivien välissä on sadepäiviä jolloin sataa aamusta iltaan koko ajan, paitsi silloin kun sataa ihan kaatamalla, siis ihan saavista. Ulkona kävely on kuin suihkussa käyntiä ja autotiet ruuhkautuvat kun tuulilasinpyyhkijät jäävät alakynteen sateen saadessa hetkittäin monsuunimaiset mittasuhteet ja tunneleihin syntyy hetkessä pieniä järviä.

Huomasin muutama päivä sitten kaipaavani tasaista harmautta. Sellaista monta viikkoa kestävää. Sellaista että välillä on sumua ja sellaista tihkusadetta että ilma tuntuu olevan täynnä pieniä pisaroita jotka leijuvat paikallaan lätsähdellen sitten kasvoille niin että pyöräillessä ei näe eteensä, koska silmiä ei voi pitää kunnolla auki tai silmälasien linsseille kertyvät tipat peittävät näkyvyyden. Se olisi ihanaa.

Salaa iloitsen kun säätiedotus ennustaa sadetta moneksi päiväksi. Aamulla sujautan tyytyväisenä Kontiot jalkaan ja lampsin lantsarit tömisten kaikkeen varautuneena pohjoisen ihmisenä ja raahaan Marimekon sateenvarjoa kassissa. Sen kerran kun sitten oikeasti sataa (koska sadepilvet juuttuvat joskus Nizzan taakse vuorille eikä luvattu sade koskaan tulekaan) kuljen jalat kuivina printtivarjoni alla tyytyväisenä (ja lähes ainoana...) ihmisenä kaatosateessa. Ohitseni viilettää sateen yllättämiä etelän ihmisiä nurin kääntyneine sateenvarjoineen ilmaisjakelulehti tai muovipussi päässä jalat ballerinoissaan litisten kohti lähintä sateensuojaa.

Pysähdyn plataanin juurelle potkimaan nostalgisin mielin keltaista lehtikasaa myrskytuulen ravistaessa loputkin lehdet oksilta. Sateen kastelemat lehdet liimautuvat sateenvarjon pintaan (pohjoisen laatumekanismin ansioista myrskytuulella ei ole sateenvarjooni mitään vaikutusta). Oi ihanuutta. Sataisipa vielä pari päivää. Ei kuitenkaan kauempaa.

 

Pages