Viime syyskuussa päätin voittaa pelkoni ja palata rattiin. Erinäisistä syistä, joista päälimmäisenä hölmö nuoruus, en koskaan suorittanut Suomessa ajokortin kakkosvaihetta. Kaupunkilaistyttönä selvisin kuitenkin aivan mainiosti julkisten ja polkupyörän kyydissä yli kolmekymppiseksi. Nizzan seudulla julkisten liikennevälineiden rajat tulevat kuitenkin vastaan viimeistään silloin, kun ryhtyy työnhakuun kaupungin ulkopuolelta ja/tai alkaa suunnitella muuttoa johonkin läheisistä pikkukaupungeista tai edes Nizzan laitakaupungille. Teoriassa kaikkialle pääsee bussilla tai junalla. Silloin kun busseja kulkee yli kaksi kertaa päivässä ja silloin kun junat eivät ole lakossa tai kulkevat edes ajallaan (=harvoin). Puhumattakaan siitä, että ainakin toistaiseksi työaikani ovat hiukan epätavalliset ja aikaisin aamulla, myöhään illalla tai viikonloppuna julkisia liikennevälineitä ei aina ole saatavilla. Koska täällä erittäin turismivetoiselle alueellahan kaikki ovat töissä yhdeksästä viiteen…

Olihan se ajokortin hankkiminen ollut jossain mieleni perukoilla jo pitkään, mutta muutama vuosi Nizzan semikaoottisen liikenteen keskellä ei varsinaisesti houkutellut rattiin. Puhumattakaan kiemurtelevista, kapeista vuoristoteistä. Lopulta olosuhteet kuitenkin pakottivat minut astelemaan autokouluun ja sitten oli myöhäistä katua.

Kun puhuin ihmisille aikeistani, ensireaktio oli usein: ”Varo vaan ettet tule huijatuksi, ne ovat vain rahan perässä ja teoriakoe on täynnä kompakysymyksiä ja ajotunteja ei saa tarpeeksi usein ja ne pakottaa ottamaan niitä lisää ja lisää ja lisää ja ajokoe on täynnä ansoja ettei kukaan läpäise sitä kerralla ja sitten joutuu taas maksamaan!” Okkeeei. Tämäpä motovoivaa. Onneksi meillä on erityisen kiva ja rehellinen mekaanikkotuttava, joka suositteli minulle koulua, joka osoittautuikin suhteellisen edulliseksi. Toimistoa siellä hoitaa verkkareihin pukeutuva viisikymppinen Annick, jolla on erityisen sarkastinen huumorintaju ja käheä röökiääni. Hyvä alku. Olin vakuuttunut; asiakkaita ei yritetä houkutella myyntipuheilla (Annick: ”Hintaan kuuluu 20 ajotuntia, mutta ei ne riitä kenellekään. Jos ei ole formulakuski.”) eikä simpsakalla sihteeriköllä. Samalla kun täyttelin kaavakkeita Annick ojensi äidillisesti puhelimessa oppilaita jotka eivät tulleet tarpeeksi usein teoriatunneille. Sama meno jatkui varsinaisilla teoriatunneilla, joista selvisin kohtuullisen kivuttomasti ja läpäisin kokeen ensimmäisellä yrityksellä. Lisäksi opin seuraavaa:

• Jossain myydään kannabiskuosisia collegehousuja ja jotkut oikeasti ostavat sellaisia ja käyttävät niitä julkisesti.
• On myös ihmisiä, joiden koko garderoobi koostuu mätsäävistä verkkareista ja verkkatakeista. Valitettavasti monet heistä eivät käytä deodoranttia tekokuituasuistaan huolimatta.
• Jos 17-vuotias pariskunta tulee yhdessä teoriatunneille, peli on menetetty. Supina ja hihitys on jatkuvaa.
• Keskuudessamme elää mutantteja joiden toinen käsi on muuttunut älypuhelimeksi jota täytyy manipuloida vähintään joka toinen minuutti.
• Jos haluat tuntea itsesi mummoksi, osallistu autokoulun teoriatunneille 32- vuotiaana.
• Ranskalaisella logiikalla, jos vastauksesi ei ole se, jota opettaja ja tarkistusnauha väittävät oikeaksi, vika saattaa olla kysymyksessä, ja vastauksesti on oikea. Kysymys vain on väärä.

Sitten koitti aika astua rattiin. (Tietoisku: Ranskassa voi alkaa toki ajaa jo ennen teoriakokeen läpäisyä, mutta itse päätin edetä yksi asia kerrallaan. Minulla ei ole kiire.) Muistelin ajotuntejani Suomessa. Ensimmäinen tunti oli Keravan terveyskeskuksen parkkiksella. Parkkikselle mentäisiin varmasti siis käynnistelemään ja jarruttelemaan. Autokouluni sijaitsee vilkkaassa satamakorttelissa. Auto odotti koulun luona. Opettaja veisi minut siis jollekin syrjäiselle parkkipaikalle. Kauhukseni hän osoitti minulle kuitenkin kuskin paikkaa. Ensimmäisellä tunnillani kääntelin rattia ja opettaja paineli polkimia. Suuntasimme itään. Rantatielle. Kapealle rantatielle. Joka pian nousee ylös kukkuloille korkean jyrkänteen reunaa pitkin. Ensimmäinen ajotuntini oli siis kapealla vuoristotiellä jyrkänteen reunalla. Luulot pois. Muistelin haikeudella Keravan terveyskeskuksen parkkista. Toisaalta, maisemissa ei ollut valittamista.

Mainittakoon että en nauttinut ajamisesta silloin kun minulla 18- vuotiaana oli kortti. Silloin kun minulla ei ollut korttia, en haaveillut koskaan ajamisesta. En ole ollenkaan stressaavaa sorttia, mutta autolla ajaminen on stressannut minua aina. Nyt kun ajan taas, olen vasta nyt 18 tuntia ajettuani alkanut rentoutua ratissa edes hiukan. Siinä, missä kauniit maisemat helpottavat stressiäni vuoristoteillä, kaupungin kaduilla stressaan kahta kauheammin.

Aluksi stressi johtui lähinnä siitä, että mielestäni minulla ei ollut mitään asiaa liikenteen sekaan, ei edes opettajan kanssa. Olin mielestäni hengenvaaraksi itselleni ja muille. Mikä ei tietenkään ollut totta, koska ensinnäkin, opettajalla on jarrupoljin, ja toiseksi ajoin (ja ajoittain vieläkin ajan) kuin pikkumummo koko ajan kolmeakymppiä kakkosvaihteella. Sittemmin menee jo paremmin ja rentoudun hiukan kaupungissakin, tosin muut kuskit eivät mitenkään auta asiaa. Itse tietysti seuraan kaikkia liikennesääntöjä, koska ajokoetta ei läpäistä näillä yleisillä käytännöillä:

• Vilkku. Ai mikä vilkku?
• Hätävilkku. Oikeuttaa pysähtymään milloin vain, missä vain, myös tukkien koko kaistan, äärimmäisessä hädässä. Kuten silloin, kun täytyy pysäköidä auto leipomon/pankkiautomaatin/tupakkakaupan välittömään läheisyyteen jotta täysin liikkumisrajoitukseton henkilö voi käydä elintärkeillä asioillaan.
• Teksti ”BUS” kaistalla maahan kirjoitettuna on kansainvälinen merkki ja tarkoittaa ”BUSy people -kaista” ja siellä voi ylinopeutta ohittaa oikealta kenet vain varsinkin jos ajaa kallista sporttiautoa. Välillä jotkut isot autot joissa on tosi monta penkkiä ikävästi estää etenemisen. Silloin voi ylinopeudella sieltä suikata suoraan kahden kaistan yli vasemmalle ja ohittaa hitaat ja palata takaisin omalle erikoiskaistalla sitten. Eikä tietenkään tarvitse käyttää vilkkua.
• Äänitorvea ei käytetä merkkinä todellisesta vaarasta, vaan se välittää kuljettajalta A kuljettajalle B viestin: ”HAISTA *****!” Vika voi olla kummassa kuljettajassa tahansa tai ei kummassakaan. Äänitorven jatkuva painelu saattaa myös purkaa ruuhkan, vaikka tätä ei ole vielä tieteellisesti todistettu. Eikä myöskään käytännössä.
• Katujen yksisuuntaisuus koskee vain niitä, jotka ajavat niitä vain yhteen suuntaan.

Olen nyt edennyt vaiheeseen, jossa hengissä pysyy tämän kaiken keskellä jo kohtalaisen vaistomaisesti. Myös jalankulkijat ja pyöräilijät olen onnistunut säilyttämään hengissä, vaikka jotkut heistä tekevät kaikkensa tullakseen yliajetuksi:

• Jos 70km/h rajoitetun tien vieressä kulkee leveä ja hyvä pyörätie, sitä ei tarvitse käyttää jos on varustautunut kuin Tour de Francessa. Parempi vaan pysyä autojen joukossa ja vähän hidastaa ja tukkia liikennettä.
• Jos maahan on maalattu suojatie, katu kannattaa ylitä kahden metrin päässä suojatiestä. Mieluiten paukaten suojatielle tuplapysäköityjen autojen takaa piilosta. Varsinkin jos on hidasliikkeinen pikkumummo, joka ulkoiluttaa irtonaisena erityispientä ja kuritonta koiraa.
• Mitä vilkasliikenteisempi ja monimutkaisempi risteys, sitä vähemmän liikennevalot koskevat pyöräilijöitä.

Kaikesta tästä huolimatta, autokoulu etenee, hetkittäin jopa rentoudun ratissa ja kyllä se kortti sieltä joskus tulee. Tietenkään 20 ajotuntia ei siihen riitä, koska en ole formulakuski.