Perhelounas Vencessa
Olen viime aikoina tehnyt asioita joita en ole koskaan ennen tehnyt, esim. neulonut Ranskassa ja käynyt työvoimatoimistossa. Mutta se mitä nyt aion tehdä, on jotain, mitä en koskaan uskonut tekeväni. Aion kirjoittaa ruoka-aiheisen blogitekstin.
Tämä yleisön, tai siis ihanan ystäväni Ullan pyynnöstä. Pyyntö sai minut hetkeksi epäilemään, onko kyseessä vitsi, koska kyseinen henkilö oli vuosia kämppikseni ja on päässyt tutustumaan keittiöbravuureihini, kuten jauhelihapizzaan (Saarioisten) ja rusinattomaan maksalaatikkoon (Saarioisten). Kyseessä ei kuitenkaan ollut vitsi ja ehkä hän on haistanut ilmasta mahdolliset etelästä Suomeen leijuvat muutoksen tuulet. Elämääni on nimittäin tullut vaikutteita, jotka saattavat johtaa keittiötaitojeni yllättävään paranemiseen. Se olisi toivottavaa. Olen aina ollut tosi hyvä kyllä syömään, mutta ruoanlaitto ei ole koskaan ollut vahvuuteni eikä rehellisesti sanoen myöskään mikään suuri intohimoni.
Ihmissuhteeni oheistuotteena olen saanut ympärilleni perusranskalaisen perheen joka ruokkii minua tasaisin väliajoin, keskimäärin kerran viikossa. Yleensä työnjako on se, että rakkaani isä kokkaa (runsaita) alku- ja pääruokia, äiti tekee jälkiruokia (joihin liittyy aina kommentti ”kokeilin tätä uutta reseptiä ekaa kertaa, en tiedä mitä siitä tuli”) ja isoäiti puhuu lähes koko aterian ajan ruoasta (olen ajatellut alkaa pitää nauhuria mukana, muuten en kyllä koskaan muista mihin kastikkeeseen piti lisätä salaisena ainesosana portviiniä ja mihin viskiä). Yleensä pöydässä istuu heidän, rakkaani, hänen siskonsa ja minun lisäkseen muutama tai useampikin enemmän tai vähemmän läheinen sukulainen tai perhetuttu. Jos meitä on vain pieni lähipiiri, aterian kaava on tavallisesti aperitiivi + jykevä pääruoka + jälkiruoka + kahvi, jos kyseessä on vähän juhlavampi ateria isolla porukalla, tarjolla on myös alkuruoka.
Aperitiivina nämä etelän miehet juovat tietysti pastista, tässä perheessä Ricardia. Kyse on siis anisviinasta, joka laimennetaan vedellä ja tarjoillaan yleensä jäillä, maun mukaan. Luulin joskus että se on sellainen stereotypia vaan että etelä-Ranskassa ukot istuu päivällä pastikset kädessä petanque-kentän laidalla, mutta kyllä se vaan on ihan realismia ja ihan kaikkialla, Nizzan keskustasta maaseudulle. Se on tosin erityisesti miesten juttu ja jätän sen kyllä ihan mieluusti heille, en ole ollenkaan sen ystävä itse. Enemmän minulla on aperitiivin suhteen samat sävelet perheen isoäidin kanssa, jonka kanssa pitäydymme mielellämme shamppanjassa. Lasillinen tai pari oliivien, tapenadin ja saucisson sec- makkarasiivujen kera on loistava aloitus aterialle.
Alkuruokaa ei siis ole aina tarjolla, mutta silloin kun on, se on yleensä melko kevyt. Viime sunnuntaina esimerkiksi söimme alkuruoaksi kampasimpukka-tomaatti tartaria basilikaöljyssä. Se oli namia. Tässä kuva-aineistoa:
Jos tarjolla on alkupala, on pääruokakin yleensä kevyempi, tuon tartarin kanssa tarjolla oli madetta ihan vaan riisin ja kastikkeen kanssa. Suurena kalan ystävänä söin sen ennen kuin muistin napata siitä kuvan, eikä se kieltämättä kovin kuvauksellinen ollutkaan. Mutta hyvää se oli. Seurana pari lasia viiniä, luonnollisesti.
Jos emme syö alkupalaa, sille ei yleensä olisi käyttöäkään, sillä sen korvaa yleensä massiivinen pääruoka. Perheen isän bravuureja ovat mm. choucroute, eli Alsacelainen hapankaali, joka tarjoillaan erinäisten lihapalojen ja makkaroiden kera, sekä couscous kanan, lampaan ja merquez-makkaran kera. Tämä kaikki siis valmistettuna sellaisessa jonkinlaisessa jättimäisessä Asterix-sarjakuvan Panoramixin taikakeittopadassa ja tarjoiltuna rekkamiesannoksina. Ja tietysti sitten kotiin lähdetään doggybagien kanssa ja choucrouttia syödään vielä seuraavat kolme päivää. Mutta hyvää se ruoka silti aina on, pitää vain muistaa säännöstellä syömistään niin, että tilaa jää myös jälkiruoalle.
Choucrouten jälkeen perheen äiti oli tehnyt sitruunatorttua ja couscousin jälkiruoaksi saimme suklaa ”île flottant”it (= ”kelluva saari”, eli suklaavanukas jonka päällä on nokare valkuaisvaahtoa). Viime sunnuntain kalalounaan päätteksi tarjolla oli kahta torttua, perinteistä ”flania” (Voihan hitto, tämä on vaikea kääntää. Se on sellainen pannukakkumainen torttu, vähän hyytelömäisempi ja kimmoisampi ja paksumpi, samat ainesosat. Ostakaa ensi kerralla Ranskassa leipomosta niin tiedätte. Alla myös kuva.) ja toinen torttu oli se ”kokeilin tätä uutta reseptiä ekaa kertaa, en tiedä mitä siitä tuli” -vaihtoehto, eli suklaapraliini-päärynätorttu, pohjalla, päärynäsiivujen alla siis se suklaaosuus. No, hyvähän siitä tuli. Tietysti.
Tässä vaiheessa ihmisen fysiikan rajat tulevatkin yleensä vastaan, tietysti aina pieni espresso mahtuu vielä. Ainakin minulle se antaa mukavan piristysruiskeen ruokailun jälkeiseen raukeuden/kooman tilaan.
Tähän kaikkeen menee yleensä saapumishetkestä lähtöhetkeen laskettuna vähintään 3, yleensä ainakin 4 ja parhaimmillaan/pahimmillaan 7 tuntia, tämä kaikki riippuu seurueen koosta ja puheliaisuuden asteesta (näissä piireissä jälkimmäinen on yleensä korkea tai erittäin korkea). Tähän asti niin makuhermoni kuin mielenikin ovat nauttineet joka hetkestä.