Kaunein sana
LÄSSY-VAROITUS! Tämä juttu sisältää aineistoa joka voi järkyttää kyynisimpiä lukijoita.
Välillä ihmettelen, miten mä voinkin rakastaa tota ihmista näin paljon. Ja viikko toisensa jälkeen mä yllätän itseni rakastamasta sitä vielä enemmän kuin viikko sitten. Se on vasta muutaman kuukauden jälkeen varmasti enemmän tuntematon kuin tuttu ja niinkuin aina kun oppii jotain uutta, mä huomaan että mitä enemmän mä tutustun siihen sitä vähemmän mä huomaan sitä tuntevani. Mutta silti mä tiedän rakastavani sitä nyt ja mä tiedän rakastavani sitä vielä pitkään.
Entiset elämäni miehet ovat (melkein) kaikki mahtavia tyyppejä ja heidän kanssaan oli ihana olla. Mutta kun uusi rakkaani ilmestyi jostain, huomasin etten tiennyt ihanuudesta yhtään mitään. Enkä varsinkaan siitä, miten pelkkä oleminen voi olla ihanaa. Ihanuutta ei tarvitsekaan hakea ja luoda, se vain on sellaisena ihanuustiivistymänä siinä ympärillä. ”Se vain on” on yleisin lause tai lauseen alku jota käytän kuvaillessani suhteemme laatua ystävilleni. ”Se vain on niin oikean tuntuista.” ”Se vain on niin helppoa ja luonnollista.”
Olen äärimmäisen itsenäinen tyyppi. Olen vakuuttunut että elämäni on vain ja ainoastaan minusta itsestäni kiinni. Haluan hoitaa itse omat asiani ja päättää itse elämästäni. Kuuntelen lopulta aina omaa intuitiotani ja tähän mennessä se on johdattanut minua hyvin. Mies ei ole koskaan ollut minulle mikään puuttuva palaseni. Olen kokonainen ja mies on eräänlainen lisäosa, enemmän tai vähemmän tarpeellinen sellainen. Havainnollistus: Jos olisin auto (tietysti sellainen söpö uusi Fiat 500, sopivasti tyylikäs, retro, klassinen ja katu-uskottava saman aikaisesti, plus vähän pieni ja pyöreä), elämäni miehet ovat olleet milloin peräkärryjä, milloin tuulilasinpyyhkijöitä, milloin jotain vauhtisiivekkeitä. Joka tapauksessa ulkoisia osia, jotka voi tarvittaessa helposti irrottaa kun siltä tuntuu.
Uusi rakkaani taitaa kuitenkin olla jonkinlainen moottorin lisäosa (en tiedä mikä se voisi olla, kun en autoista mitään tiedä. Hmm, sikäli olisi ollut fiksumpaa valita jokin muu symboliikka mutta huristellaan nyt tällä eteenpäin vaikka ei ole edes ajokorttia). Hän on alusta asti päässyt sujahtamaan konepellin alle ja tehnyt itsensä välttämättömäksi. Ja kumma kyllä, tämä ei häiritse minua lainkaan. Se pettämätön intuitioni kun sanoo että asioiden kuuluu olla näin. Ainakin juuri nyt. Koko auto tuntuu rullaavan entistä sulavammin eteenpäin kaikista mutkista ja töyssyistä huolimatta. Miksi ihmeessä haluaisin irrottaa tälläisen osan, vaikka se viekin vähän tilaa? En edes pelkää sitä, että rakkaani päättäisi itse irrottautua minusta ja häippästä sen konepeltini alta, eikä moottorini ehkä rullaisikaan samaan tahtiin kuin hänen kanssaan.
Ja miksi mä pelkäisinkään että ranskisrakkaani haluaisi irrottautua, kun se yksinään harjoittelee päristämään r:rää suomalaisittain voidakseen sanoa: ”Rakas”