Mä joka päivä töitä teen
Myönnän heti että otsikko on hiukan harhaanjohtava, koska tottahan mulla lainmukaiset vapaapäivät on. Mutta jos on mahis siteerata Mattia ja Teppoa, sitä ei pidä jättää koskaan käyttämättä.
Kun siirryin takaisin työelämään tämä blogi taisi jäädä hiukan paitsiolle. Pahoitteluni siitä ja teen nyt comebackin.
Muutaman kuukauden työttömän joutilaisuuden jälkeen ryhdyin pari kuukautta sitten respatädiksi eräässä Nizzan ydinkeskustan hotellissa. Uuteen rytmiin ja uusiin hommiin totutteleminen on lypsänyt hiukan henkistä energiaani ja vapaapäivät olen ladannut tehokkaasti akkuja viettäen laatuaikaa rakkaani kanssa suht koht eristyksissä maailmasta. Nyt kun hommat alkavat luistaa ja kroppa on tottunut joka toinen viikko pomppaamaan sängystä klo 05:15 (tätä helpottaa fiilispohjalta herätysääneksi valitut biisit, Canned Heatin Going up the Country on tämänhetkinen ykkönen), riittää aivokapasiteettia taas muuhunkin. Esim blogikirjoitteluun.
En ole ensimmäistä kertaa elämässäni respatätinä. Edellisestä pestistä on tosin vierähtänyt jo jokunen vuosi ja se oli Helsingissä. Periaatteessa homma on tismalleen samaa, checkinnejä ja checkoutteja ja varauksien naputtelua ja puhelimeen vastaamista, asiakkaiden neuvomista ja laukkujen säilömistä. Suurin ero Helsigin hotelliin on asiakaskunnassa, joka toki oli sielläkin kansainvälistä, mutta pelkästään viime viikolla tsekkasin sisään asiakkaita kaikkialta maailmassa, mm. Andorrasta, Kasakstanista, Perusta ja mistäpä muualta kuin Suomesta. Yleensä vastustan kaikkia stereotypioita, mutta tässä työssä huomaa väkisinkin tiettyjä kansallisia käyttäytymismalleja, esim. ranskalaisten valittamisvimman (yleensä vielä valittaminen jostain mikä ei liity mitenkään hotelliin, joten valitus ei kohdistu minuun, mutta olen sopivasti jumissa tiskin takana ämpärinä johon voi kaataa pettymyksensä sadesäästä, kylmistä ravintola-annoksista ja ryhmämatkan huonosta aikataulutuksesta. Otan osaa, valitettavasti en voi auttaa.), italialaisten älämölön (okei espanjalaiset on vielä mölyisempiä) ja kielitaidottomuuden (puhelimessa: vorrei una camera matrimoniale frutti di mare (en osaa oikeasti italiaa, mutta vähän ymmärrän) mä siihen että pardon, en puhu italiaa. Syvä hiljaisuus. Toistaa saman lauseen mutta hiiiitaaaasti. Desolé mutta en edelleenkään puhu italiaa. English maybe? Syvä hiljaisuus. Toistaa saman lauseen KOVALLA ÄÄNELLÄ HIITAAASTIII. Voisitteko lähettää e-mail per favore? Italialaista muminaa varmaan jotain että mitä toi nizzalaista leikkii kun ei osaa edes italiaa vaikka 150 vuotta sitten sitä siellä puhuttiin ja grazie arrivederci) ja suomalaisten muumiuden. Sellaisen ujon ja hämmentyneen kiltteyden. Toki hämmennyksen ymmärrän sillä hetkellä kun astelevat Nizzassa hotelliin ja siellä täti lennokkaalla Keravalaismurteella toivottaa TERVETULOA. Tietysti kaikkia stereotypioita vahvistavat lukuiset poikkeukset, iloiset ja rennot ja huumorintajuiset ranskalaiset, ujot italialaiset ja räväkät ja äänekkäät suomalaiset. Ja hyvä niin.
Olen luontaisesti kyylä ja täysin sinut asian kanssa. Siltä kannalta olen ihanneammatissani, sillä on olennaista että tarkkailen asiakkaita ainakin sen verran että tiedän kuka on kukin ja missä he suurin piirtein menevät. Lisäksi minulla on melko pettämätön kasvo- ja nimimuisti ja olen ilokseni huomannut että onnistun melko kivuttomasti muistamaan kuka on kukin ja missä huoneessa hän asustaa. Tähän lisähaastetta tuovat vakkarit, sekä varsinkin vakkareina itseään pitävät asiakkaat jotka käyvät kerran vuodessa tai kahdessa (ne oikeat tulevat vähintään kerran kuukaudessa, ihan vaan tiedoksi jos haikailet vakkarin asemaan).
Eli viihdyn siis hyvin työssäni ja uskon että siitä irtoaa myös paljon herkullisia anekdootteja. Tietysti ihan kaikkea ei voi kertoa, vai haluaisitko itse että respatätisi kertoo humalaisista törttöilyistäsi julkisessa blogissa? (terveisiä vaan eräille pohjolan sankareille, ei se kukkaruukku lopullisesti hajonnut ja toivottavasti tästedes muistatte että on huomattavasti helpompi kävellä sisään liukuovista kuin sen viereisen ikkunan läpi)