Hilpeissä hautajaistunnelmissa + hiukan Gérard-ilmiöstä
En ollut kovin innostunut saadessani kutsun rakkaani isän hyvän ystävän hautajaisiin. Näin silmissäni sateisen hautausmaan ja mustanpuhuvan hautajaissaattueen. Lause ”pappikin sai kahvia juodaksee-e-ee-een” tuli mieleen. Olin heti salaa tyytyväinen että hautajaiset osuivat lauantaille ja olisin päivällä töissä ja välttyisin siten osallistumasta seremoniaan ja voisin siirtyä suoraan illallisosuuteen.
Sitten osui kyynisyys omaan nilkkaan kun sain kuulla että seremonia koostuukin veneretkestä Villefranchen idyllisessä poukamassa, jossa uurna pudotetaan mereen ja sitten mennään lounaalle. Siitäs sain, ajattelin viime lauantaina kun kököttelin pikkuisen respatiskini takana ja haaveilin keväisestä merituulesta kasvoillani.
Illalla olimme ensimmäisinä rakkaani vanhempien luona odottamassa että hautajaisseurue saapuisi paikalle. Kyseessä oli siis enemmänkin kaveriporukka kuin suku, mutta jotain monimutkaisia sukulaisuussuhteitakin joukossa oli ja joukossa oli tietenkin taas yksi Gérard, tai oikestaan kaksi, mutta toinen enää vain puheissa.
Tästä Gérard-ilmiöstä on mainittava erikseen. Tähän mennessä joka kerta kun olen tavannut rakkaani perheenjäseniä tai vanhempiensa ystäviä, joukossa on aina Gérard. Ja joka kerta siis eri Gérard. Ilmeisesti nämä vajaat-kuuskymppiset (laitoin tuohon tuon välimerkin ettei tule mitään kaksoismerkityksiä nyt sitten vaikka kieliopillisesti onkin ihan päin mäntyä) Gérardit ovat tietynlaisia Ranskan Eskoja. Heitä näyttäisi olevan 50% sukupolvestaan. Olen törmännyt heihin usein myös ennen tutustumistani tähän perheeseen. Puhumattakaan tietysti tunnetuista saman sukupolven Gérardeista, kuten esim. Depardieu (mammuttimainen näyttelijä ja Putinin frendi), Lenorman (hobitin näköinen rakkauslaulaja), Jugnot (puutarhatontun näköinen huumornäyttelijä) ja Hernandez (joka illan suosikkisarjan ”Scenes de Menage” kärttyinen suosikkikyyläpappani ja siten myös alter egoni, ainakin rakkaani näkee meissä paljon yhtäläisyyksiä). Vähän niinkuin Suomessakin on esim. Esko Salminen ja Esko Roine ja … öö, Matti Esko. Tämä ilmiö on hämmentävä, mutta ompahan 50% onnistumismahdollisuus jos sanon rakkaani isän kaverin tavatessani ”Bonjour Gérard!”.
Mutta palataanpa siihen hautajaisaiheeseen. Olin nimittäin varautunut hiukan haikeaan ja nostalgiseen illallistunnelmaan. Kysyin jopa etukäteen, pitääkö pukeutua mustiin. Joo ei tarvinnut. Ja tunnelma oli haikea ainoastaan hetkittäin kun pastis-pullo tyhjeni. Talo täyttyi nopeasti Marseillen aksentista, pienistä lapsista puhuvine pääsiäismunineen (oli pitkäperjantain jälkeinen lauantai) ja angyrbirdseineen, pastis-pullon tyhjentyessä yhä punaposkisemmiksi muutuvista harmaantuneista hilpeistä herroista ja heidän herttaisista rouvistaan, jotka kävivät vuoron perään myhäilemässä tyytyväisenä uudestä söötistä suomalaisvahvistuksesta itse kohteelle (joka on siis meitsi) sekä tämän poikaystävälle että poikaystävän äidille (olen siis laajasti hyväksytty, jesh). Pastis-pullon ympärille kehkeytyi viiden tunnin keskustelu aiheesta jalkapallo (pullon ympärillä istui Marseillen, Nizzan ja Pariisin kannattajia, joten tämä ei ollut mitenkään estettävissä) ja noutopöytä täyttyi ja tyhjeni tasaiseen tahtiin. Hetkessä kaiken tämän keskellä unohtui että kyseessä oli hautajaisillallainen.
Juuri tuollaiset hautajaiset minäkin joskus haluan.