Antaa sataa
Nyt se on tapahtunut. Nostalgia jyllää. Kolme pimeää pohjoisen syksyä kokematta ja nyt se(kin) vuodenaika on mielessäni romantisoitunut täysin. Oi ihanat lehtikasat, oi ihana sumu, oi ihanat kuralätäköt, oi ihana harmaa pilvipeitto, oi ihana ensilumen jälkeinen ruskea loskapinnoite märällä asfaltilla.
Nizzan syksy on kylmenevä kesän jatke. Päivät ovat usein aurinkoisia ja elohopea nousee jopa kahdenkymmenen asteen liepeille vielä marraskuun puolella. Pimeän tullen lämpötila laskee nopeasti jopa kymmenen astetta ja aamuisin kosteus tunkeutuu vaatteiden läpi. Aamulla puettu toppatakki on iltapäivällä aivan liikaa, siksi fiksu kerrospukeutuu ja lähtee michelinmiehenä aamulla töihin ohuen pusakan alla fleecepusakka (joka kulkee kotiin iltapäivän lämmössä yhdessä niistä Monoprix’n kasseista joista kerroin joskus tässä samassa blogissa. Niistä siis ON hyötyä OIKEASTI.). Aurinkoisien päivien välissä on sadepäiviä jolloin sataa aamusta iltaan koko ajan, paitsi silloin kun sataa ihan kaatamalla, siis ihan saavista. Ulkona kävely on kuin suihkussa käyntiä ja autotiet ruuhkautuvat kun tuulilasinpyyhkijät jäävät alakynteen sateen saadessa hetkittäin monsuunimaiset mittasuhteet ja tunneleihin syntyy hetkessä pieniä järviä.
Huomasin muutama päivä sitten kaipaavani tasaista harmautta. Sellaista monta viikkoa kestävää. Sellaista että välillä on sumua ja sellaista tihkusadetta että ilma tuntuu olevan täynnä pieniä pisaroita jotka leijuvat paikallaan lätsähdellen sitten kasvoille niin että pyöräillessä ei näe eteensä, koska silmiä ei voi pitää kunnolla auki tai silmälasien linsseille kertyvät tipat peittävät näkyvyyden. Se olisi ihanaa.
Salaa iloitsen kun säätiedotus ennustaa sadetta moneksi päiväksi. Aamulla sujautan tyytyväisenä Kontiot jalkaan ja lampsin lantsarit tömisten kaikkeen varautuneena pohjoisen ihmisenä ja raahaan Marimekon sateenvarjoa kassissa. Sen kerran kun sitten oikeasti sataa (koska sadepilvet juuttuvat joskus Nizzan taakse vuorille eikä luvattu sade koskaan tulekaan) kuljen jalat kuivina printtivarjoni alla tyytyväisenä (ja lähes ainoana…) ihmisenä kaatosateessa. Ohitseni viilettää sateen yllättämiä etelän ihmisiä nurin kääntyneine sateenvarjoineen ilmaisjakelulehti tai muovipussi päässä jalat ballerinoissaan litisten kohti lähintä sateensuojaa.
Pysähdyn plataanin juurelle potkimaan nostalgisin mielin keltaista lehtikasaa myrskytuulen ravistaessa loputkin lehdet oksilta. Sateen kastelemat lehdet liimautuvat sateenvarjon pintaan (pohjoisen laatumekanismin ansioista myrskytuulella ei ole sateenvarjooni mitään vaikutusta). Oi ihanuutta. Sataisipa vielä pari päivää. Ei kuitenkaan kauempaa.