Heti alkuun haluaisin siteerata n. kuukauden takaista itseäni: ”Muutos on aina hyvästä, vaikka oliskin paska muutos.”

Aloitetaampas jännän ääreltä. Elämä. Se on jännä.

Se on siitä jännä, että aika usein siinä ei tapahdu oikeastaan mitään pitkään aikaan. Sitten kun tapahtuu, niin sitten kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Tai näin on ainakin minun kohdallani. On varmasti ihmisiä joilla tapahtumat jakautuvat tasaisesti tapahtumattomuuksien väliin luoden seesteisen kokonaisuuden. Heidän arkensa soljuu monimuotoisena ja henkisesti rikkaana. Suurimman osan elämääni arkeni on madellut epätasapainoisena yhdistelmänä erakkoeloa kotona symbioosissa TV:n, Facebookin ja kaulaliina- tai piponeulomuksen kanssa, fantastisia hetkiä rakkaiden ystävieni kanssa sekä enemmän tai vähemmän villejä, mutta yleensä lyhyitä seurustelusuhteita. Noin vuosi sitten tähän yhdistelmään tuli vielä työulottuvuus, vieläpä hyvin stressaava sellainen. Se ei ainakaan vähentänyt epätasapainoa. Mainittakoon tähän vielä että silloin vuosi sitten myös muutin pysyvin aikein tänne Nizzaan. Tiesin olevani onnellinen mutta en oikein tiennyt miksi minusta ei aina kuitenkaan tuntunut siltä.

Sitten vajaa kaksi kuukautta sitten tuli myllerrys. Työni, jonka piti jatkua, ei jatkunutkaan. Olin pedannut ajatukseni työn jatkumisen varaan ja muutos tuntui jotakuinkin siltä, kuin istuisi tuolilla joka muuttuukin yhtäkkiä perunajauhoksi ja lässähtää pölisten ja naristen alta. Samaan aikaan olin tavannut myös miehen, johon arvelin rakastuvani ja sittemmin rakastuinkin. Nyyhkin hänelle ja muillekin pari päivää epäoikeudenmukaista kohtaloani, kunnes sitten huomasin sanovani ystävälleni, ja aivan eri asiaan liittyen, että muutos on aina hyvästä, vaikka olisikin paska muutos, ja tajusin olevani oikeassa.

Annoin itselleni aikaa ajatella ja märehtiä, suunnitella ja panikoida, ja erityisesti nyhjätä ja rakastua. Elämässä kun oli yhtäkkiä niin paljon muutakin kuin työ. Muistin uudestaan että asuin siellä missä olin aina halunnutkin olla ja paistattelin siinä tunteessa kun joku rakastui minuun ja minä häneen.

Kului pari viikkoa ja tuntui että kaikki olikin mennyt juuri niinkuin pitikin. Tietysti parantumaton optimismini vaikutti asiaan. Sekä hetkittäinen todellisuuspakoisuuteni. Tiedän olevani onnellinen koska minusta tuntuu siltä.