kuvat: thisisludo.com
Mitä television katseluuni tulee, makuni on totaalisen skitsofreninen. Esim. poikaystäväni ja äitini suureksi kauhuksi viihdyn mainiosti kaikenlaisen realityn äärellä (raja tulee vastaan Big Brotherissa ja ranskisversiossa Secret Storyssa, niitä katsoessa menee jo usko ihmisyyteen, mistään Jersey Shoreista ja ranskisversioista, esim. Marseillelaiset Miamissa nyt puhumattakaan). Supersuosikkejani ovat kaikki muotirealityt, joita ei ylläripylläri muuten Ranskassa tehdä oikeastaan ollenkaan, dokumentteja toki, mutta ei mitään sarjoja saatikka kilpailuita. Se on musta ikävää, vaadin mallikokelascatfightia à la francaise! Luonnollisesti kaikki maailman mastertopjuniormasterchefit ovat täällä erittäin suosittuja. Ja syystäkin, sillä täällä amatöörikokit taitaisivat päihittää helposti ne Suomen version ammattikokit. Ehkä jopa ne lapsiamatöörikokit (6-vuotiaat tietävät mikä on carpaccion ja tartarin ero, osaavat avata jättimäisen taskuravun alta sekunnin, ja eivät koskaan kutsu kastiketta kastikkeeksi, koska sehän on siis milloin mitäkin lientä tai geeliä tai ties mitä kalanektaria, eikä koskaan mitään rahvasta soosia herra paratkoon). On totta että eivät nämä ohjelmat mitään älyn ja luovuuden riemuvoittoja ole, mutta se on just se pointti, aivot ovat levossa ja aistit nauttivat joko niistä annoksista, jostain muotiluomuksista tai sitten ihan vaan niistä catfighteista.
Kaiken tämän ”roskan” (yleisnimitys by äiti) ylittävät suosikkilistallani kuitenkin (ja onneksi) hyvät dokumentit. Varsinkin matkailu- ja taideaiheiset. Olen koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän taiteen kanssa tekemisissä ja se on olennainen osa elämääni. Taidenäyttelyt toimivat mulle lähes poikkeuksetta, vaikka en edes kovasti tykkäisi k.o. näyttelystä. Taide on mulle aina ehdottoman arvokasta itsessään ja kieltäydyn osallistumasta mihinkään pöllöihin ”onkos tämä nyt muka taidetta” keskusteluihin (niistä tulee aina mieleen ne kerrat, kun joskus muinoin joku pöhkö aikalaiskriitikko on haukkunut lyttyyn esim. Helene Schjerfbeckin tai Aleksis Kiven) enkä suostu nielemään sitä, että joku sanoo taidetta ”huonoksi”. Ei se ei ole huono, sä et vaan tykkää siitä. Tästä olen vaahdonnut poikkeuksetta jokaiselle joka on erehtynyt kutsumaan jotain teosta huonoksi. Enkä sitten ole enää mennyt heidän kanssaan taidenäyttelyyn. Harvoin vaahtoan, mutta jos haluaa kokea minun vaahtoavan, tämä toimii aina.
Taide on mulla jotenkin takaraivossa ja tarvitsen sitä säännöllisesti. Joskus unohdan tämän ja muistan sen vasta kun ikävä fiilis (=vieroitusoireet?) katoaa hetkessä näyttelykäynnin tai valokuvauskävelyn tai jonkin oman pikku projektin jälkeen. Viimeaikoina olen hoivannut tätä riippuvuutta parilla loistavalla taidedokumentilla. Toinen niistä on nyt jo Yle Areenasta poistunut iiiiiiihana Helene Schjerfbeck dokumentti (katsoin sen viisi kertaa) ja toinen on tämä mahtava France TV:n tuottama katutaidedokkari ”Defence d’afficher” , johon linkki tässä:
http://www.francetv.fr/defense-d-afficher/index.php?action=switchLanguage&vars=en
Tästä pääsee suoraan siis englanninkieliseen versioon. Dokkari on siis tehty nettiin ja on interaktiivinen. Se koostuu kahdeksasta vajaa 10 minuuttisesta tarinasta jotka voi katsoa kaikki putkeen tai erikseen. Tarinoissa esiintyvä graffititaiteilijat ympäri maailmaa ja heidän kauttaan saa myös nopean ja yllättävän kattavan vilkaisun kuhunkin kulttuuriin. Dokkarissa käydään Sao Paulossa, Singaporessa (tosi kiinnostava, varsinkin kun tietää Singaporen vandalismilainsäädännön), Bogotassa, New Yorkissa (5Pointz, maailman suurin laillinen katutaide ”museo”), Nairobissa (slummissa heimosodan raunioista on tehty taideteoksia), Pariisissa (Ludo liimaa mainosten päälle omia julisteitaan, joissa absurdin kuvan vieressä on oikea logo. Tosi kiehtova ajatus siitä, miten esim Blackberry- tai Chanel- logo miten tahansa absurdiin kuvaan liitettynä tekee siitä heti jotenkin validin mainosarvon kautta.) ja niin sitten käydään myös Suomen Turussa!
Tämä piristi kovasti mun sadepäivää.
