Adèlen elämä, ja vähän minunkin
Erinäisiä kulttuuri- ja muitakin postauksia on jäänyt tekemättä, mutta tämä on tehtävä.
Adèlen elämä: osat 1 ja 2.
//www.youtube.com/embed/msjqGYIiWCA
Teen tämän siksikin, että tänään oli ensi-iltaperjantai, kävin katsomassa elokuvan puoli kuuden näytöksessä ja siellä oli lisäkseni noin parikymmentä ihmistä. Ja se leffa, hyvät ihmiset, voitti kuitenkin Cannesissa Kultaisen palmun ja on valittu vähän siellä sun täällä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista. Tämä on niin tätä.
Tunnustelin oloani, kun kävelin elokuvateatterista ulos. Olin niin sisäelimiä myöten liikuttunut ja ravisteltu, että olo oli rauhallinen ja tyytyväinen. Kerrankin taide teki tehtävänsä.
Osin se johtuu selvästi siitä, että Adèlen elämä yksinkertaisesti muistutti minua omasta muinaisesta elämästäni Ranskassa. Olin silloin täsmälleen samanikäinen kuin Adèle elokuvan alussa, ja juuri tuollaista oli lukiolaisena Ranskassa. Noin opettajat puhuivat äidinkielen tunnilla, tuolta ihmiset näyttivät, tuollaisia olivat ihmissuhteet, noin siellä istuskeltiin ja makoiltiin puistossa, kotona syötiin illalla just noin, tytöt olivat juuri tuollaisia huolettoman meikittömiä ja lapsenpyöreitä mutta jotenkin vereviä ja alkavan naisellisia, pojat taas, joo, niillä oli noita höpsöjä korviksia ja liian lyhyitä tukkia ja ne oli kunnollisia ja tunteellisia. Noin puhuttiin, noin just puhuttiin! Aah, voisin jatkaa tätä loputtomiin!
Palasin ajassa ne noin 18 vuotta taaksepäin, tunsin itseni ihan fyysisesti siksi Ranskassa asuvaksi teinitytöksi. Olisi aivan karseaa, jos niin kävisi oikeasti, mutta nyt aikamatka tuntui turvalliselta ja nostalgiselta, jopa jotenkin voimaannuttavalta.
No, tämä kertoo tietysti ennen kaikkea minusta, mutta kertoo se elokuvastakin sen, että siinä on onnistuttu tavoittamaan elävä elämä. Termi ”iholla” on usein vastenmielistä taidepuhetta, mutta tällä kertaa ihan kirjaimellisesti totta. Niin siinä näytettiin Adèlen silmiä ja nukkumiskuolaa ja bolognese-viiksiä ja seksiä.
Tämä ei ole elokuva-arvostelu vaan tällainen vuodatus vaan. Seuraavaksi kuitenkin kaksi lausetta elokuva-arvostelua: Adèlen elämä on aivan liian pitkä elokuva. Kolmen tunnin kestosta puolet olisi riittänyt.
Ja sitten myyntiargumentti: Kuten on lehdissä luvattu, kyllä siinä on sitä suorasukaista lesboseksiä. Ja vaikka kaikissa arvosteluissa väitetään, että ”katsoja ei kuitenkaan tunne itseään tirkistelijäksi”, niin khm, oli sitä hemmetin kiusaannuttavaa katsoa minuuttitolkulla jonkun ventovieraan vieressä (tajusin liian myöhään salin jääneen niin tyhjäksi, että olisi voinut valita paikkansa vapaasti, ja kylläpä kadutti).
Mutta vielä paljon elokuvaseksiäkin viihdyttävämpää oli jälkeenpäin lukea tästä aiheesta kirjoitettuja juttuja ja keskusteluja. Niissä on monenlaista argumenttia, miehistä katsetta ja vähemmistön oikeutta omaan ääneen ja vaikka mitä, mutta kun kaikki koukerot ja sivistyssanat karsitaan, jäljelle jää aivan liian yksinkertainen ja nolo kysymys, jotta sitä kehtaisi kukaan keskustelija ääneen lausua: Millaista se aito lesboseksi on?
Osalla keskustelijoista on asiasta ensikäden tietoa mutta ei sitä nyt oikein voi kattavasti toisille kuvailla, osalla ei teoreettistakaan mahdollisuutta tietää mutta vahva käsitys silti. Osa taas on vain tyrmistynyt. Tuhoon tuomitun keskustelun kaikki ainekset kasassa.
Se vielä on sanottava, että Adèle on aivan hurmaavan ihana.
Kuvat: Cinema Mondo.