”Hei, hauska tutustua, kertoisitko seksielämästäsi?”

Tapasin eilen kaksi neitsyttä. Toinen sanoi ettei enää tajua, miksi edes lähetti minulle viestin, ei ole yhtään hänen tapaistaan avautua tuntemattomille. Toinen kertoi, että oli miettinyt melkein tapaamishetkeen asti, pitäisikö perua. Kolmas perui. 

Ei ollut kovin helppoa itsellenikään. Tämä työ on ihan hullua. Mulla on joku teoreettinen yliopistokoulutus ja tykkään kirjoittamisesta, ja sitten yhtäkkiä istunkin kahvilassa kyselemässä ventovieraiden ihmisten henkilökohtaisesta elämästä kipeitä asioita, joista he eivät välttämättä koskaan ole puhuneet kellekään. He kuitenkin kertovat niitä minulle, koska on journalismi. Minulle!

Ihailin heidän rohkeuttaan. He tulivat paikalle selvästi hermostuneina mutta selvästi halukkaina kertomaan. Kumpikin puhui yli kaksi tuntia, eikä tarvinnut kauheasti edes kysymyksiä esittää. 

”Tätä en ole kertonut kellekään, mutta en ole koskaan edes suudellut, ja se on vielä nolompaa.”

Kuunteleminen on toimittajan tärkein tehtävä haastattelussa, kuulin jälleen tutkivan journalismin kurssilla pari viikkoa sitten. Koitin pitää siitä kiinni. Minä kuuntelen, en ole terapeutti (en todellakaan!) enkä ystävä, tämä ei ole keskustelu, tämä on haastattelu.

Mutta ei siinä ihan vain tiedonvälityksen pyhällä asialla ja kylmän analyyttisena voi olla, jos aihe on tällainen. Pakko olla myös jotain empaattisia kykyjä, joita ei viestinnän laitoksella opeteta. 

Toinen heistä viestitti jälkeenpäin, että tuli ”terapeuttinen pörrösen lämmin olo, ku pääs kertomaan, miten on menny”. Olin iloinen.

Huomenna tapaan yhden, joka on nimenomaisesti pyytänyt minua suhtautumaan asiaan toimittajana, ei ihmissuhdeterapeuttina. Aion keskittyä kuuntelemaan.