Hyvyysonanointi

Dagens Nyheterissä on kiintoisa juttu slacktivismista. Se on sitä, kun klikkaat itsesi Facebook-ryhmään ”Sano EI Kansanedustajien Palkankorotukselle” tai ”Because I Am A Girl” tai ”Save Sakineh Mohammadi Ashtiani from Being Stoned to Death in Iran”, mutta et mene mielenosoitukseen, et liity lahjoittajaksi etkä kirjoita kirjettä päättäjille. Et ehkä edes äänestä eduskuntavaaleissa.

Onko klikkauksilla merkitystä? Olisiko arabikevät ollut mahdollinen ilman sosiaalista mediaa? Näistä voi lukea tuolta jutusta, en ryhdy referoimaan, mutta vähän lainaan siitä alusta. Näin sanoo kriittinen queer-aktivisti nimeltä Micke Kazarnowicz:

Minusta slacktivism on egoismin huipentuma, jonkinlaista hyvyysonanointia. Aktivismiin täytyy sisältyä mahdollisuus muuttaa jotain, ja useimmiten siihen mahdollisuuteen liittyy kuluja. Jos haluan poistaa malarian maailmasta, ei auta liittyä Facebook-ryhmään – minun täytyy ehkä ihan oikeasti lahjoittaa rahaa tutkimukseen tai hyttysverkkoihin.

Joissakin tapauksissa Facebook-ryhmään liittymisellä voi olla jotain välillisiä vaikutuksia, se saattaa herätellä ihmisiä tai lisätä yleistä tietoisuutta tärkeästä asiasta. Ja nykyisin ainakin itse liityn moniin ryhmiin ihan vain jotta uutisfeediini tulisi kiinnostavaa tietoa aiheesta.

Mutta usein se on kyllä ihan vaan hyvyysonanointia – mikä mahtava termi! 

Slacktivismia, laiskaa aktivismia, on myös Roosa nauha -rintasyöpäkampanja. Siitä kirjoitti viime vuonna Tulvassa hyvin Laura Honkasalo:

Suomessa Roosa nauha -kampanjan siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa viisi euroa.

Toisin kuin Facebookissa, tässä kyllä tehdään pieni lahjoitus, mutta niin pieni, että todellinen hyväntekijä etsisi pankkitilinumeron ja tekisi suoran lahjoituksen rintasyöpätutkimukseen (se muuten löytyy Roosan nauhan sivuilta, hophop lahjoittamaan). Hyvyysonanoija haluaa näyttää, että olen hyvä, minulla on tämä pinkki hyvän ihmisen merkki. Eikös se ole vähän nolo se nauha?

Ei sillä, onhan se nyt parempi antaa vitonen kuin ei mitään. Mutta pelkään että ostajat onanoivat hyvyydellään silti. Ja pelkään, että itsekin tuudittaudun tällaiseen, päästän itseni liian helpolla, uppoan omaan napaani, erinomaisuuteeni ja hyvyyteeni. (Tarkistin juuri, mihin Facebook-ryhmiin kuulun.) 

Hyvyysonanoijat ovat mielestäni aika lähellä sekä että -sukupolvea, josta kuulin juuri viime perjantaina Journalismin päivä -seminaarissa. Siellä oli esitys Olivia-lehden konseptoinnista. Tämä ei liity itse lehteen, mutta jäin pohtimaan heidän määritelmäänsä kohderyhmänsä arvomaailmasta. Se löytyy myös Bonnierin sivuilta:

Tälle kolmekymppisten sukupolvelle on ominaista, että se yhdistelee elämässään asioita, jotka näyttävät päällisin puolin ristiriitaisilta: ura ja äitiys, järki ja tunne, kaupallisuus ja henkisyys, valta ja viehätysvoima. Luonnehdimme tätä ryhmää sekä että -sukupolveksi, monien identiteettien naisiksi.

Perjantain esityksessä asia myös konkretisoitiin: Naiset, jotka haluavat ”sekä pelastaa maailman että kalliin merkkilaukun”.

En usko, että se on vain päällisin puolin ristiriitaista, vaan myös mahdotonta ja tekopyhää. Sitä ei vaan kukaan viitsi sanoa ääneen, kun se on niin ikävää. Sekä että -sukupolven sijaan tätä voisi kutsua ryhmäksi, joka polttaa kynttilää molemmista päistä, kuten ennen kai sanottiin. Tai joka pidentää peittoa leikkaamalla kaistaleen toisesta päästä ja ompelemalla sen toiseen.

Itsekin kuulun ryhmään. Olen mukavuudenhaluinen, laiska, en tee kuukausilahjoituksia mihinkään, ja silti mukamas haluan hyvää kaikille enkä vain itselleni. Ostin kalliit kengät viime viikolla, mutta Afrikan sarven ruokakriisiin en ole vieläkään lahjoittanut euroakaan. Yritän kuitenkin ainakin muistaa tämän itsekkyyteni, potea huonoa omatuntoa siitä ja parantaa vähä vähältä.

Minulla kuuluu olla huono omatunto. Sinulla luultavasti myös. Suomalaiseen keskiluokkaan mahtuisi paljon lisää huonoa omatuntoa maailman köyhistä, nälkäisistä ja sairaista.

Kommentit (8)
  1. Vierailijan kommentti EI ole mun eikä mun tilaama. Itsehän, krhm, valmennan vapaaehtoisesti pikkutyttöjä. Aivan mahtavaa hommaa! Suosittelen lämpimästi kaikille, saan siitä itse vähintään yhtä paljon kuin valmennettavani, ties vaikka enemmänkin.

    Anderson, ymmärrän pointtisi. Ja aina voi myös sanoa, että ei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa, ja että ei voi vaatia liikoja jne. Mutta kun kerran maailma on niin hemmetin epäoikeudenmukainen, ja me ollaan täällä niin, niin, niin hyväosaisia, niin huono omatunto ja syyllisyys ovat kuitenkin aika pieni hinta tästä ansaitsemattomasta onnekkuudestamme.

  2. Juu, Joanna mää en oikeastaan kommentoinu niinkään sun tekstiä ku noita lainauksia ja kommentteja.

    Vierailija, aika paha 😀 Just lopetin 8 vuoden vapaaehtoistyön urheiluseurassa ja vaihdoin sen 3 vuoden vapaaehtoistyöhön joogasalilla jonka aion nyt jättää pois. Anteeksi hirveästi, mutta en jaksa enää enempää.

    Eikä mulla mistään näistä oo tullu erityisen hyvä omatunto kautta mieli, oon saanu niistä ittekki. Enkä yritä mitenkään esittää aktivistia tai wanna be -aktivistia. Tää on elämää, niinku rintasyöpäkin. Mutta se vaan on mun mielestä yhä ankeata, että pitäs olla suurinpiirtein Nobel-jonossa aktivismissa, että sais tuntea auttavansa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *