Onko yksikään naisurheilija ikinä jäänyt tyhjän päälle?

Mika Myllylän tarina on todella traaginen. Tuollaista elämää ei toivoisi kenellekään. Mutta en kyllä näe, mitä muu maailma olisi juuri hänen kohdallaan voinut tehdä toisin, jotta tällainen loppu olisi vältetty.

Kaikissa lehdissä on kyselty nyt urheilujohtajilta, hiihtopomoilta, ministereiltä ja Suomen kansalta, pitäisikö huippu-urheilijoita tukea enemmän uran loppumisen jälkeen. No ei todellakaan pitäisi. Se sijaan uran alkuvaiheessa pieni asennekasvatus olisi paikallaan, erityisesti joidenkin Suomessa suosittujen lajien miesurheilijoille. (Ja sitten tietenkin tuosta urheilun ja nationalismin pyhästä liitosta pitäisi luopua, niin ei syntyisi myllylöitä, jotka kokisivat pettäneensä viisi miljoonaa heille tuntematonta ihmistä, mutta se on vähän toinen aihe.)

”Moni urheilija jää uransa loputtua tyhjän päälle”, muistutettiin tällä viikolla useaan kertaan, mutta vaikka kuinka mietin, en keksi yhtään suomalaista naisurheilijaa, joka olisi jäänyt tyhjän päälle. Sari Essayahilla oli samantapainen pointti Hesarin kysellessä asiaa häneltä torstain lehdessä:

Nuorille olisi jo varhain korostettava koulutusta ja sitä, että ura kestää aikansa. Sen jälkeen selkääntaputtelu ja julkisuus loppuvat, ja katse on siirrettävä muihin asioihin. Naisille se käy usein helpommin, kun lasten saannin kautta keskitytään perheeseen.

En nyt tiedä onko se välttämättä juuri lastensaanti, joka tekee naisten urheilu-uran loppumisesta helpomman, mutta ihan selvästi naisilta lopettaminen käy helpommin. Voisiko se johtua siitä, hieman kärjistäen, että naisurheilun arvostus on niin naurettavan vähäistä? ”Pudotus” ei ole niin korkea, tai sitä ei ole ollenkaan? Tässä olisi kerrankin yksi plussapuoli naisurheilun asemasta.

Urheilijatytöt eivät opi lukioikäisinä kulkemaan koulun käytävillä maailmanmestarimaisessa takakenossa, leuka kohti kattoa, nuuska huulessa, ja leveilemään sillä, että reputtivat RUB-ykkösen kolmatta kertaa. Tytöille ei synny kuvaa, että tästä ikuisuuteen he ovat Suomen kansan suuria sankareita, joiden ei koskaan tarvitse ostaa itse kaljatuoppiaan Lahden Amarillossa. Tytöt eivät luule olevansa jumalia, joilla on varaa kohdella kanssaihmisiä, toimittajia, kisajärjestäjiä tai puolisoitaan kuin alempiaan tai alamaisiaan. Naisurheilijoiden lähipiirin elämä ei pyöri naisurheilijan navan ympärillä (harvemmin edes naisurheilijan oma elämä, koska monet naisurheilijat opiskelevat tai käyvät töissä).

Urheilijatytöille korostetaan koulutuksen tärkeyttä ja sitä, että urheilulla eivät elä kuin todella harvat. Hekin jotka elävät, eivät yleensä rikastu niin, että voisivat laittaa rahaa pankkiin uran jälkeisiä opintoja ja sopeutumista varten. Ei, vaan viimeistään uran loputtua on mentävä töihin. Ja ne lapsetkin on tosiaan jossain vaiheessa tehtävä.

Luin joskus monta monta vuotta sitten Mika Myllylän muistelmakirjan Riisuttu mestari. Muistikuvani siitä on ehtinyt jo haalistua ja pelkistyä siihen, että mies ei kertonut kirjassa mistään muusta kuin loputtomasta treenaamisestaan ja mainitsi tulevan vaimonsa tapaamisen yhdellä lauseella. Ja ai niin, sen, että ei nukkunut parin makuuhuoneessa vaan viereiseen huoneeseen rakennetussa alppiteltassa. En sano, etteikö hänen menestyäkseen maastohiihtäjänä olisi ollut pakko tehdä näitä uhrauksia (tai no kuka niitä uhrauksia sitten teki), mutta onko tuo nyt ihan oikeasti jotain sankaruutta, onko?

Tällä kärjistyksellä en toki tarkoita jokaista mies- tai poikaurheilijaa, en läheskään – enkä myöskään heitä itseään siitä syyllistä. Jokin maamme kulttuurissa ja ilmapiirissä opettaa suurelle osalle heistä tietynlaisen käytösmallin, jossa totta tosiaan ei ajatella urheilu-uran jälkeistä, noin puolen vuosisadan mittaista elämää. Nämä väittämäni perustuvat omiin kokemuksiini urheilupiireissä urheilijana, urheilutoimittajana ja penkkiurheilijana sekä hyvien ystävieni kokemuksiin urheilulukiossa.

Kommentit (14)
  1. Nora, niinpä, sitäpä juuri, naiset saavat mahdutettua tai heidän on pakko mahduttaa.

    Dion, maybe I will do that! 😉

  2. Anteeksi epäselvä argumentointi. Kun yrittää kirjoittaa lyhyesti, niin helposti jää sanomatta jotain oleellista. 🙂

    Tarkoitin pelkällä urheilulla sitä, että kaikki suhtautuvat toki urheiluun tosissaan, mutta naiset saavat useammin mahdutettua urheilu-uran rinnalle perheen, opiskeluita, ystäviä ja tulevaisuuden suunnitelmia.

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *