Riita uimastadionilla

Kuuman päivän pehmeän lämpöinen (toissa) ilta ja rauhoittava uintipyrähdys uimastadikalla. Kilometrin jälkeen nousin vedestä ja jäin hetkeksi jäähdyttelemään nurmikolle. Siinä sain todistaa onnetonta kulttuuritörmäystä.

Vierasta kieltä puhuva pariskunta läträsi ja leperteli vesijuoksuradalla. Uimavalvoja, nuori poika, tuli puhuttelemaan naista. Oikein ystävällisesti kyllä, mutta asia oli, että naisella ei ollut oikeanlaista uima-asua ja siksi tämän tuli nousta altaasta. Nainen ei millään meinannut uskoa, ja valvoja joutui uhkailemaan, ennen kuin tämä lopulta nousi.

Naisella oli jonkinlaiset trikoot tai pyöräilysortsit tai miksi niitä nyt sanoisi, käärittynä polven yläpuolelle. Yläosa saattoi olla ihan tavallinen uimapuku, tai sitten sellainen bikinitoppi mikälie.

Asiasta huudettiin täyttä kurkkua altaan reunalla kymmenen minuuttia. Tai siis nainen huusi murtavalla suomella, mies oli vähällä käydä käsiksi valvojaan, valvoja piti hermonsa kuullakseni aika hyvin kurissa ja toisteli vain kerta toisensa jälkeen, että ”altaassa täytyy olla uima-asu, tuo ei ole uima-asu”. Naisen mielestä trikoot olivat uima-asu, sillä ne olivat uimapukukangasta. Hän etsi jatkuvasti muita uimareita, joilla oli jotenkin erikoinen uikkari, että ”miksi toi saa uida mutta mä en”.

”Mene valvomaan noita ihmisiä, se on sun työsi!”

”Missä sun pomosi on?”

”Se on jokaisen oma asia, mitä laittaa päälleen!”

Ja paras: ”Minun mieheni haluaa, että minulla on nämä jalassa!”

Naisella oli pointti, jonka ymmärrän, vaikka se onkin väärä. Nainen ajatteli, että uimastadikka on julkinen tila, jossa saa pukeutua miten lystää, ei ole edes burkakieltoa tässä maassa. Että mitä joku hengenpelastaja tulee hänelle länkyttämään, menisi pelastamaan hukkuvia.

Näinhän se ei tietenkään ole meidän hygieniakulttuurissamme. Mutta mitä mahdollisuuksia uimavalvojaparalla on opettaa täkäläisiä puhtauskäsityksiä kurkku suorana huutavalle, raivostuneelle parille, jolla on tämä tällainen siveyskäsitys?

Valvoja ei voinut muuta kuin uhkailla poliiseilla ja toistella uima-asumantraansa, kunnes nainen väsyi ja meni mököttämään läheiselle penkille. Sitten pariskunta alkoi riidellä keskenään vieraalla kielellä ja lähti pois.

Viestintä. Jos se onnistuisi, maailmassa ei olisi lainkaan ongelmia.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Tuomas Kyrö olisi ansainnut oikolukijan

Ruotsalainen pienkustantaja Carl-Michael Edenborg julkaisi viime syksynä blogissaan erään ruotsalaisen hittidekkarin ensimmäisen sivun, kas tässä. Hän on korjannut siihen punakynällä kaikki kielivirheet, ja niitä mahtui pelkästään avaussivulle kymmenen. Suuri osa merkinnöistä on kyllä todellista pilkunviilausta, mutta mukaan mahtuu myös hyvin kömpelöitä viittaussuhdevirheitä. ”Häpeä, Bonnier!” Edenborg suomii kustantajaa:

Bonniers är Sveriges rikaste förlag. De tycker tydligen inte att de har råd med språkkunniga korrekturläsare. Det här är en skam för vad som i allt för mångas ögon fortfarande är en symbol för litterär smak och traditionstyngt förlagsarbete: de gav ju för helvete ut Strindberg osv osv.

Luin tapauksesta jokunen päivä sitten lempilehdestäni, ruotsalaisesta Filteristä, jonka jutussa (Sämre bokstäver, bättre siffror, juni-juli 2011) oli käsitelty laajemminkin ilmiötä: nopeasti markkinoille tuotettavat dekkarit ja ”da vinci -koodit” ovat surkeasti editoituja ja oikoluettuja. Esimerkiksi oli otettu itsensä Millennium-trilogia. Seitsemän–kahdeksan kustantamoa Britanniassa ja saman verran Yhdysvalloissa oli hylännyt käsikirjoituksen alkuperäisessä muodossaan (tai siis ilmeisesti siinä muodossa kuin se on ruotsiksi julkaistu). Kun kuuluisa brittikustantaja Christopher MacLehose oli editoinut trilogian käsikirjoitukset, seitsemän–kahdeksan jenkkikustantamoa halusi julkaista ne.

Toisaalta, onko editoinnilla ja oikoluvulla mitään väliä, lehti kysyy. Kirjat kun näyttävät menevän hyvin kaupaksi siitä huolimatta, että pilkunviilaajat saavat ihottumaa niiden kielivirheistä.

Onko samanlainen kustannustoimitustyhjiö olemassa Suomessa? En lue dekkareita enkä seuraa kirja-alaa riittävästi arvioidakseni. Ehkäpä Ina osaa kertoa, kun palaa lomilta? Ja nyt tarkoitan nimenomaan editointia – ihan silkan oikoluvun osalta minulla kyllä on mielipide jaettavaksi.

Luen juuri Tuomas Kyrön aivan mainiota Urheilukirjaa, jota suosittelen kaikille koskaan mitään urheilua edes arvokisoissa seuranneelle. Oikein oivaltavaa ja hauskaa analyysia urheilun ilmiöistä ja merkityksistä. Valitettavasti vaan Urheilukirjalla ei ole tainnut olla oikolukijaa ollenkaan. Melkein ei mene sivuakaan ilman lyöntivirhettä, ja tällaiseen intellektuelliin ja kauniskieliseen teokseen sellaiset sopivat vielä huonommin kuin nopsasti ahmittavaan romaaniin. Carl-Michael Edenborgia mukaillen: Häpeä, kustannusosakeyhtiö Teos!

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään