Naiset on niin ylimielisiä ja töykeitä baarissa!

No kun miehet on aina niin kännissä ja vonkaavat ja kourivat.

Eksyin lauantaiyönä kotiin tultuani lukemaan Tiitin palstan saamis- ja antamiskeskustelua, ja menin vasta tunnin lukemisen jälkeen nukkumaan, hyvin ahdistuneena. Minua ahdistaa aina, kun lause alkaa ”naiset tekevät niin ja niin” tai ”miehet aina sitä ja tätä”. Tämä ei tarkoita, että kieltäisin biologiset erot tai jotkut tilastolliset todennäköisyydet, mutta se ahdistaa, että sukupuolta pidetään tekemisiäni absoluuttisesti määräävänä tekijänä. Pelkästään sukupuoleni takia saan kantaakseni milloin mitäkin, kuten juuri pihtauksen, valtapelin ja ylimielisyyden, mutta myös esimerkiksi matemaattisen lahjattomuuden, sairaalloisen shoppailuhulluuden ja holtittoman tuhlauksen, naistenlehdet, pallonheittotaidottomuuden ja muun urheiluosaamattomuuden (ja vastapainoksi ryhmäliikuntatunnit ja painontarkkailun), autoavuttomuuden, kenkähulluuden, tunteellisuuden ja pms-ailahtelevaisuuden. Kiitos vaan näistä, kaverit.

Jos jollain naispuolisella ystävälläni on miessuruja, en lohduttaessani suostu alentumaan ”miehet on sikoja” -lauseeseen, koska sehän nyt ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sitä paitsi ”miehet on sikoja” -lauseen käyttäjällä ei juuri koskaan ole mitään käsitystä siitä, kuinka sikoja naiset ovat. Ainoastaan tasaisesti kumpaankin sukupuoleen suuntautuvilla biseksuaaleilla on yhtään kaikupohjaa näihin väitteisiin, joskaan se ei tee niistä tosia.

Tästä voisi toki helposti laajentaa vaikka rasismikeskusteluun, jossa somalit sitä ja tätä, mutta enpä nyt tällä kertaa.

Vielä saamisteemaan liittyen, olipa ilahduttavaa lukea Nytistä, että Timo Hännikäinen on nyt saanut. Eikä malttanut jätkä olla rehvastelematta, että on saanut jopa ”saman perheen äidiltä ja tyttäreltä”. Tuo maininta jotenkin kivasti tasapainottaa sitä sivistymysverhoa, johon hän itse ja jotkut muutkin pyrkivät Ilman-kirjaa pari vuotta sitten peittelemään. (En sano kirjasta mitään, jätin sen kesken alkuunsa aivan liian monen ahdistavan ”naiset sitä ja tätä” -lauseen jälkeen.)

Junnuvalmentajalla on nyt pieni pulma, osaisikohan joku auttaa. Joukkueessani on aloittanut hiljan monta uutta tyttöä, mikä on ihana asia. Mutta miten heidät saisi integroitua mukaan porukkaan?

Nämä 12-vuotiaat tytöt ovat pelanneet vuosikausia yhdessä ja tuntevat toisensa, ja sitten tulee uusia, jotka eivät tunne ketään eivätkä ymmärrettävästi myöskään vielä osaa mitään. Näin aikuisen silmin uudet ovat uskomattoman rohkeita. Enpä varmana itse menisi enää johonkin, jossa voisin lähinnä vain mokata (menettää pallon, jolloin harjoitus keskeytyisi, kaikki huokaisivat ja odottaisivat että minä raukka hakisin hukkaamani pallon) ja jossa kukaan ei halua tai uskalla tai viitsi puhua minun kanssani. Ei siellä mitään suuria onnistumisen tunteita ole tiedossa, vaikka valmentaja kuinka yrittäisi kannustaa. Pitää vain purra hammasta ja harjoitella.

Minulla on ylipäänsäkin loputon empatia teinejä kohtaan, he joutuvat kestämään aivan kohtuuttoman kamalia tilanteita. Eipä ole elämä koskaan ollut yhtä pelottavaa ja painostavaa kuin yläasteella. (Eikä se helpommaksi muuttuisi, jos vielä vaikka painostettaisiin eheyttämään seksuaalisuutesi lukemalla Raamattua.)

Olen miettinyt pääni puhki, millä murtaa jää. Kokemukseni käsipallosta on laaja, mutta varhaisteinien kanssa en ole viettänyt juuri yhtään aikaa ennen tätä vuotta. Jossakin muistini hämärissä minulla on aavistus, että inhosin lapsena ja nuorena yli kaiken sitä, kun aikuiset yrittivät väkisin saada minut kaveeraamaan jonkun kanssa niin, että jättivät vastuun sosiaalisesta tilanteesta kuitenkin meille lapsille. Tutustumiseen on oltava jokin aito kimmoke, jokin hauska juttu, peli, leikki. Mikään käsipalloharjoitus tuskin on ratkaisu, sillä niissä ei ole pakko puhua.

Mikä olisi hauskaa ja yhdistävää ja tutustuttavaa, onko ideoita?