Voi ihana Tukholma. Matkani oli oikein onnistunut, mutta tulen surulliseksi aina kun käyn entisessä kotikaupungissani. Viihdyn siellä niin hyvin, että en lakkaa kysymästä itseltäni, miksi en asu siellä. Siihen on toki syynsä, mutta ne syyt eivät ole päällimmäisenä mielessäni silloin, kun istun iltaa paikallisten ystävieni kanssa ja nauran vedet silmissä, kun ihastelen työtapaamisessa ruotsalaisten luontaista tuttavallisuutta ja mutkattomuutta, kun istun aurinkoisella penkillä Sergelintorin laidalla lukemassa tabloid-kokoista laadukasta sanomalehteä lämmittävä lattemuki kädessä, kun kuuntelen päivän kymmenettä erilaista aksenttia, joka ei siinä yhteiskunnassa estä työnsaantia tai edes kohota kenenkään kulmakarvoja, kun matkustan tunnelbanassa keskellä yötä kaikessa rauhassa ja (lähes) ilman örinöitä ja oksennuksia, kun kuuntelen tai luen keskusteluja, jotka eivät perustu toisen osapuolen henkilökohtaiseen ivaamiseen tai tämän argumenttien totaaliseen sivuuttamiseen, tai kun vierailen toinen toistaan tyylikkäämmissä asunnoissa, toimistoissa ja hotelleissa, joista näkee yhdellä silmäyksellä, että tässä maassa on rahaa, tyylitajua, aikaa ja osaamista, hyvinvoivaa porvaristoa.

(Aika hyvin taidan toteuttaa tuota oikean palkin omakuvausta.)

Muutama hajahuomio Tukholman viimeaikaisesta kehityksestä: Sushiravintoloiden ja ”veitsettömän kauneuskirurgian” paikkojen määrä on kasvanut huomattavasti, palaan viimemainittuun joskus. Ratikkalinja Djurgårdeniin ja julkisen liikenteen lippusysteemi on uudistettu. Coolit vaatemerkit, sellaiset kuin Fifth Avenue Shoe Repair ja Whyred ovat avanneet uusia liikkeitä Söderin sijasta Östermalmille – jännittävää sekoittumista! (Ja tästä muuten kirjoitan Imagen matkasivulle: Tukholmassa on muutakin tekemistä kuin se iänikuinen Södermalm.) Italialaisia turisteja oli käsittämätön määrä, onkohan Italiassa joku Stoccolma-buumi. Ja sitten tärkein:

Trendikahviloiden porkkanakakkujen päälliset ovat paksuuntuneet entisestään aivan ennennäkemättömiksi. Ennusteeni on, että pitkällä aikavälillä päällysaineen määrä tulee ylittämään kakkuaineen määrän ruotsalaisissa kahvilaporkkanakakuissa. Kuvan Etnografiska museetin ekokahvilan kakkupalassa ollaan jo hyvin lähellä tätä skenaariota. Kyseessä on niin sanottu muffins-ilmiö: perinteikäs leivonnainen muotoillaan uudelleen ja vedetään täysin yli, kokoa ja mittasuhteita liioitellaan kuin Roger Rabbitissa tai manga-animaatiossa. Tämä on tietysti jenkkiä eli paheksuttavaa ja epäaitoa, ja näin on käynyt myös muffinsseille, donitseille, naisten huulille, ripsille ja tisseille. Mihin maailma onkaan menossa.

Ai niin ja tämä vielä. Yövyin niin sanotussa design-hotellissa, sellaisessa, jossa ei ole olemassa mitään ihmiselämän ja- ruumiin arkisia realiteetteja. Vai tekisikö jonkun muka mieli sylkeä hammastahnaklönttiä tällaiseen lavuaariin?

Olen lähdössä huomenna Tukholmaan juttukeikalle, joten Ruotsi-hehkutus Rönsyssä ei lopu vaan jatkuu. Matkaan valmistautuessani törmäsin sattumalta taas yhteen ilmiöön, jonka vuoksi haluaisin halata ja pussata koko Ruotsin kansakuntaa (paitsi en Ruotsi-demokraattien äänestäjiä).

Rättviseförmedlingen. Oikeudenmukaisuusvälitys tai jotain sinne päin. Ei kovin raflaava ruotsiksikaan. Joku tyyppi, joku Lina, kyllästyi siihen, että ikinä Tukholman klubeilla ei ollut nais-dj:tä. Hän kysyi joltakin yökerholta syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että ”no kun ei niitä ole”. Tämä on se Linan ja minun ja varmaan kaikkien usein kuulema selitys sille, miksi tiettyjen asioiden yhteydessä esillä ovat miehet (talous, tekniikka, musiikki, urheilu…) ja toisten taas naiset (terveys, lapset, vanhukset…).

Lina Thomsgård perusti Facebook-ryhmän, jossa vinkataan alallaan aliedustettuun ihmisryhmään kuuluvista pätevistä tyypeistä, haastateltavaksi, töihin, paneelikeskusteluihin, keikoille. Aliedustettu ihmisryhmä on yleensä naiset, joskus harvoin miehet tai nuoret tai ulkomaalaistaustaiset. Eli: Rättviseförmedlingenin facebook-sivuilla etsitään naisvaltiotieteilijää, naispuolisia Japani-, maanjäristys- ja tsunamieksperttejä, naiskoomikkoja, Hollywoodissa työskenteleviä ruotsalaisnaisia, naisuskontotieteilijöitä ja niin edelleen. Ainoa äkkiseltään löytämäni etsintäkuulutettu miesryhmä olivat ”esikuvalliset henkilöstöalalla työskentelevät miehet”, heh.

Vuosi sitten perustetussa ryhmässä on nyt yli 24 000 jäsentä ja se näyttäisi toimivan erinomaisesti. Vinkkejä tulee läjäpäin jokaiseen etsintäkuulutukseen. Verkostoa käyttäneiden joukossa ovat ainakin SVT, TV4 ja Sveriges radio. Rättviseförmedlingen on saanut kasan tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuus- ja hyvä ihminen -palkintoja ja Thomsgårdia on haastateltu vähän joka mediaan.

Spontaanit reaktioni:

1. Voi noita suloisia, oikeudenmukaisia ja tasa-arvoisia ruotsalaisia! Kyllä minua aina vähän naurattaa niiden vankkumaton sinisilmäisyys ja lievä lapsellisuuskin, mutta sitten hiljennän suomalaiskyynikon itsessäni. Totuus on, että pitääkin vetää nämä jutut vähän yli, jotta saa jotain aikaiseksi.
2. Toimittajanäkökulmasta tuo toimii samalla lailla kuin sähköpostilistat, paitsi että tuossa systemaattisesti haetaan tiettyä sukupuolta. Tuollaistahan voisi käyttää ihan riippumatta siitä, kiinnostaako tasa-arvo. Ei niitä hyviä haastateltavia puissa kasva kummastakaan sukupuolesta. Ja sitten kaupan päälle tulee oltua hyvä ihminen. Että toimittajat, eiköhän perusteta hyvän asian varjolla kätsä palvelu! (Sori, taas suomalaiskyynikko pompsahti pintaan.)
3. Pyrin itse suosimaan naisia, kun etsin asiantuntijahaastateltavia, mutta en kyllä mitään suurta ylimääräistä vaivaa ole koskaan jaksanut sen eteen nähdä. Kun ei niitä haastateltavia tosiaan puissa kasva. Ja ensimmäinen mielessäni kajahtanut mutku oli, että ”mutku naiset kieltäytyvät haastatteluista huomattavasti miehiä useammin”. (Erityisesti katugallupeissa, ja erityisesti keski-ikäiset naiset. Itse en ole niitä kauheasti joutunut tekemään, onneksi, mutta kollegat ovat kertoneet. Katsokaapa joskus niistä Hesarin ”miten lakko vaikuttaa elämääsi” -tavishaastatteluista, montako viisikymppistä naista on vastaamassa. Tosin, tämä ei ole niinkään tasa-arvo-ongelma, ongelma tässä on pikemminkin, että ketään ei kiinnosta lukea niitä typeriä tavisgalluppeja. Lopettakaa ne nyt helkkari jo!) No, Rättviseförmedlingen olikin jo reagoinut tähän ja lanseerannut Tacka ja! -kampanjan, jossa naisia kannustetaan suostumaan haastatteluihin, keskusteluihin ja muihin esiintymistehtäviin. Hienoa, erittäin hienoa! Tämä on musta tärkeintä tässä söpön ruotsalaisessa positiivisessa syrjinnässä: Naiset, sanokaa ja, yes, kyllä, ja nouskaa lavalle! Ei saa valittaa miesten hallitsemista aloista, jos itse sanoo että ”no emmä ny kyllä tommoiseen uskalla lähteä”.