Huoritellaanko sinua?

Luin eilen tämän kiinnostavan kirjoituksen ja jäin miettimään.

Tiedän kyllä että tyttöjä ja naisia huoritellaan. Olen kuullut inhottavia tarinoita paljon, eikä minulla ole syytä epäillä, etteikö kerrottu olisi totta. Tarkoitukseni ei siis ole kyseenalaistaa Kukkalan tekstiä.

Mutta yritin muistella, onko minua koskaan huoriteltu tai kourittu.

Muistin yhden huorittelun, se tapahtui Marokossa. Suomesta en pysty muistamaan ainuttakaan. Kourimisia on ollut joitakin, mutta ne liittyvät yleensä molemminpuoliseen känniin, yökerhoihin tai vastaaviin, eivätkä siten ihan arkipäivään, kuten tuossa kirjoituksessa kuvatut (aiheeseen hieman liittyy myös tämä ja tämä uutinen, kummatkin järkyttäviä).

Sitten mietin, mistä johtuu, että itse en törmää tähän ilmiöön Suomessa. Johtuuko se tavalla tai toisella minusta itsestäni, käytöksestäni tai olemuksestani? Vai johtuuko se ympäristöstä jossa liikun, ihmisistä joiden parissa vietän aikani? Hyväosaisista elinalueistani? Vai olenko sen verran vanha ja onko tämä tuore ilmiö, jonka alta olen ehtinyt pois?

Kauniaisten yläaste ei varmana ole yläasteista kauhein, mutta oli sielläkin kamalaa. Olin liian lapsi, liian nössö, liian hyvä koulussa, liian urheilullinen, jne, mutta en ikinä kokenut, että kamaluus olisi johtunut siitä, että olen tyttö. Lauta-sanaa en ihme kyllä koskaan kuullut, en myöskään läskiä. Muistelen hämärästi, että huora-sanaa käytettiin, mutta muistoissani se sanotaan tytön äänellä toiselle tytölle, ja se on kai olevinaan jonkinlainen typerä kunnianosoitus.

Onnekas olen ainakin, mutta olenko poikkeus? Naiset, kertokaa: Onko sinua huoriteltu? Kouritaanko? Kuinka usein? Missä? Milloin? Millaisten ihmisten toimesta?

Onko huoritteluun keksittävissä joku kaava? Vai onko se täysin sattumanvaraista ja minulla vain käynyt tolkuton tuuri?

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Metsäjätti ja itku pitkästä ilosta

Suosittelen erittäin lämpimästi tätä:

metsajatti.jpg

Siinä on Pasi ja Janne ja kuvitteellinen suomalainen tehdaspaikkakunta, jonka tehdasta uhkaavat ”globaalin markkinatalouden paineet”. Pasi on lähtenyt Helsinkiin, opiskellut kauppiksessa ja palaa nyt vice president, new business development -tittelillä saneeraamaan lapsuudenkavereidensa työpaikkaa. Janne on jäänyt kotikuntaan ja alistunut siihen, että kun mikään ei kannata, niin ei kannata edes yrittää. Pessimisti ei joudu pettymään.

Olen lukenut Nousiaisen aiemmatkin kirjat, Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran. Vadelmavenepakolaisen luin yhdeltä istumalta ja nauroin vedet silmissä alusta loppuun. Se oli toimiva, täysin yli vedetty karikatyyri, romaanin mittainen vitsi, joka toimi juuri siksi, että henkilöhahmot olivat totaalisen yksiuloitteisia, olemassa vain vitsin tarkoitusperiä varten. Maaninkavaara olikin sitten vaikeampi: sekin oli vietävän hauska, mutta siinä oli myös perhe, joka menetti poikansa traagisesti. En osannut eläytyä perheen suruun, koska hei, tämähän on tämä läpihekoteltava hassu kirja, ei mikään oikea, vakava, koskettava romaani. Tuntui että noin hauska ja helppo kirjailija ei liikuta ihan sieltä syvältä.

Metsäjätin luin totisena nyökytellen, tietyissä tragikoomisissa kohdissa naurahtaen, ja loppupuolella puhkesin itkemään. Niin käy noin joka sadannen lukemani kirjan kanssa. Päähenkilöt eivät olleet yksiuloitteisia symboleja vaan ihan oikeita inhimillisiä ihmisiä. Sivuhahmoissa oli karikatyyrejä (erityisesti Pasin pomo Turo), mutta se taas palveli sanottavaa asiaa oikein hyvin. Sitä että vaikka juuri tällaista kammottavan moraalitonta Turoa ei oikeassa elämässä olisikaan, niin juuri noin ”globaalin markkinatalouden paineet” toimivat. Ja se on niin helvetin epäinhimillistä.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen