Penkkiurheilija haukkuu olympialaiset ja muun kansallismielisen urheilun

Olympialaisten hyvät puolet:

  • Huomisesta alkaen kahden viikon ajan telkkaristani tulee joka päivä oman rakkaan ja tässä maassa väheksytyn lajini, käsipallon, huippuotteluita – minulla on Ruotsin tv-kanavapaketti, ja siellä ymmärretään paremmin.
  • Urheiluvarustevalmistajat, joille monessa muussa asiassa tuhahtelen, tekevät tai teettävät maailman parhaita tv-mainoksia, ja niitä saa aina isojen urheilukisojen yhteydessä ihastella. Tällä kertaa tämä Niken, kyllä on hieno: http://www.youtube.com/watch?v=_hEzW1WRFTg&feature=youtu.be

Sitten huonot puolet.

No tietysti kisat ovat ruma ja epäinhimillisen massiivinen ahneuskoneisto. Ja kun lukee näitä brändipoliisitarinoita, kyllä ällöttää.

Mutta ennen kaikkea – ja nyt tulee asiani, koko urheilunäkemykseni ydin:

Keskustellaan taas kuukausitolkulla siitä, kun suomalaiset eivät pärjää. Kansa raivostuu, kansa pettyy. Että turisteja lähetettiin sinne, eivät edes yritä voittaa vaan parhaansa vaan. Verovaroilla jne, ymmärtäisivät edes itkeä ja hävetä, jos eivät mitalia tuo meille.

Vaihtoehtoisesti voi myös käydä niin, että intoillaan ja painetaan erikoisliitteitä jostain Tero Pitkämäen tai Satu Mäkelä-Nummelan tai vastaavan maailman taviksimman taviksen mitalista, jolla jostain käsittämättömästä syystä on jotain merkitystä kansakuntamme henkiselle tilalle. Kaikki kunnia mainituille urheilijoille, oikein kiva jos pärjäätte, mutta en vaan jaksa lukea tai katsoa enää yhtään teidän haastattelua.

Urheiluvihaajat esittävät tämän kysymyksen usein, mutta minä haluaisin kysyä sitä suurena urheilun ystävänä, joka tunnistaa kyllä huippu-urheilun valtavan viihdearvon:

Mitä väliä sillä on, pärjäävätkö suomalaiset?

Eikö ne kisat voi olla aivan erinomaisen viihdyttävät ja täynnä loistosuorituksia, hienoja tarinoita, jännitystä, suuria tunteita, (seksiä,) kultaa, kunniaa ja kyyneleitä, vaikka pääosaesittäjät eivät olisikaan suomalaisia?

Jonkun Usain Boltin ja sanotaan vaikka Jonathan Åstrandin (suomalainen pikajuoksija, toim. huom.) vertailu tv-hahmoina on vähän kuin vertaisi Don Draperia BB-Nikoon. Sillä tärkeintä ei ole voitto vaan viihde.

Ai samastuminen, vai niin. No samastutko mieluummin kehen tahansa suomalaiseen kuin eri kansallisuutta edustavaan ihmiseen, joka jostain syystä tekee sinuun vaikutuksen – käytöksellään, taistelutahdollaan, hymyllään, valovoimaisuudellaan, kauniilla ja puhtailla suorituksillaan, ylivoimallaan…?

Miksi ihmeessä pitäisi kannattaa suomalaisia sen takia, että ne on suomalaisia, vaikka ne olisivat millaisia idiootteja (en viittaa yllä mainittuihin urheilijoihin vaan eräisiin toisiin, mutta enpä rupea nimeltä luettelemaan subjektiivisia inhokkejani)?

Niin ja kuvitteleeko joku vielä, että ne hypoteettiset mitalistit olisivat vuosikausia rääkänneet ruumistaan ja harjoitelleet Suomen kansan puolesta? Höps. Ihan yhtä itsekkäitä olentoja urheilijat ovat kuin sinä ja minäkin.

Ja joukkueurheilijanäkemys: Olen itse edustanut Suomea monissa maaotteluissa – ei nyt niin huippuammattimaisessa maajoukkueessa mutta kuitenkin, samat rituaalit siihen kuului. Pidettiin käsistä kiinni ja laulettiin Maamme-laulua ennen ottelua. Se oli ihan helkkarin vaivaannuttavaa.

Maajoukkueen kanssa menestyminen oli itselleni täysin toissijaista seurajoukkuemenestykseen verrattuna. Tietysti maajoukkuevalinta mairitteli ja toietuja (hyviä pelejä, turnausmatkoja ja uusia sukkia), ihan niin kuin mikä tahansa tunnustus tai palkinto. Mutta seurajoukkue pelasi parempaa, mietitympää ja kehittyneempää joukkuepeliä kuin maajoukkue, sillä se harjoitteli yhdessä päivittäin, melkein ympäri vuoden. Seurajoukkuekavereideni kanssa olimme perhe, joka tunsi toisensa läpikotaisin, eli yhdessä hyvät ja huonot päivät, myöhäisiltatreenit, pitkät kotimatkat vierastappioiden jälkeen, väsymyksen, kiireen, intervallitreenit, toisen likaiset pikkuhousut vahingossa omassa kassissa, kanapastan, rahankeruutempaukset, kauden päättäjäiset, saunaillat.

Jos maajoukkue voitti/hävisi tärkeän pelin, se oli loppu viikon tai kahden rutistukselle. Jos seurajoukkue voitti/hävisi tärkeän pelin, se oli loppu vähintään vuoden työlle.

Olen aina halunnut kysellä tästä priorisoinnista eri joukkuelajien edustajilta off the record. Julkisestihan näin ei saa sanoa.

Teemu Selänteelle ainakin lienee Anaheim tärkeämpi kuin leijonat. Miesten jalkapallossa tietysti MM- ja EM-kisat ovat niin arvostettuja, että kysymys on hankalampi – tosin suomalaisfutaajien ei käytännössä tarvitse ottaa lopputurnauksia huomioon. Naisten puolella taas hieman toinen tilanne.

Mutta toki, olisihan se nyt ollut ihan mielettömän mahtavaa päästä olympialaisiin. Sinnekin voisi mennä seurajoukkueittain – voisi joku suomalainenkin palloilija päästä puolivahingossa mukaan, niin kansa saisi taas olla naurettavan ylpeä itsestään.

Kommentit (10)
  1. Aa. No ei yhtä paljon mutta varmasti enemmän kuin naiset keskimäärin.

  2. Eliitti ja kärsijät
    1.8.2012, 08:40

    Ei vaan nuuskaa. Ainakin nuorempana, kun tunsin joitain joukkuelajeja pelaavia miehiä, niin varsinkin lätkätyypeistä käytännössä 100% käytti nuuskaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *