Amerikan arkipäivän kummallisuuksia

Näiden kuukausien aikana on ollut jännä huomata, kuinka oma näkemys ja suhtautuminen asioihin ovat muuttuneet verrattuna siihen, mitä oli vielä vasta tänne tultaessa. Tietyt asiat, jotka vaikutti absurdeilta tai ihmetytti alkuun, ovat nyt itsestäänselvä osa arkea. En kuitenkaan sanoisi, että olen sopeutunut tänne vielä täysin, sillä jotkut asiat eivät vieläkään mahdu minun tajuntaan. But I’m getting there.

Kaiken kookkuus. Kuten esimerkiksi autojen. Ensimmäiselle lomamatkalle tänne me vuokrattiin täysikokoinen SUV, jonka nähtyäni lentokentän ahtaassa parkkiruudussa niin, että takakontti oli kiinni tolpassa ja nokka tuli puoli metriä ulos ruudusta, sanoin, että tota en aja. Olin väärässä (itse asiassa rakastuin kyseiseen autoon ja samanlainen piti ostaa heti omaksi tänne muutettua). Takaisin Suomeen tultua tuijotin Helsinki-Vantaan lentoparkilla suu auki meidän keskikokoista viistoperäämme. Olin täysin varma että poissa ollessamme automme oli kutistunut. Nyt täällä moottoritiellä ajaessa kyseinen SUVi tuntuu juuri oikeankokoiselta, enkä pienempää autoa voisi itselle kuvitellakaan.

Järkyttävän kokoiset parkkipaikat. Mutta mihin muuhunkaan nämä jättiläiset katumaasturit mahtuisi (olisiko tässä sopiva hetki haukkua parkkitalojen pienenpieniä muka ei-compact ruutuja, joihin saa ahdattua itsensä ainoastaan seitsemänkytäviiden pisteen käännöksellä ja poistumalla autosta kattoluukun kautta). Sitten on nämä tilanteet kun kaikki normaalit ruudut on viety, jäljellä enää vain compact-ruutuja ja takanasi autoja odottamassa että menisit jo ruutuusi. Nope.

Monimutkaiset moottoritiet. Joilla on ainakin kolme kaistaa yhteen suuntaan. Lisäksi carpool-kaistat (autoille, joissa on kaksi tai enemmän matkustajaa), vain poistuvien kaistat, maksulliset kaistat. Vaikka kuinka luet opasteita, sitä aina välillä onnistuu olemaan väärällä kaistalla. Sillä samaan aikaan saattaa poistua kaksi, tai jopa kolme kaistaa, kaikki eri suuntiin, ja sitä ollaan kaistalla sinne, minne itse ei pitänyt mennä. Tässä vaiheessa pitää sanoa kiitos amerikkalaisille navigaattoreille, jotka osaavat kertoa ei vain milloin poistutaan, vaan myös millä kaistalla pysytään sekä rampin numeron.

Verottomat hinnat. Kaikki hintalapuissa olevat hinnat ovat verottomia hintoja, joihin kassalla lisätään osavaltion mukainen vero, Washingtonin tapauksessa 9,5%. Kaupasta ostettua ruokaa ei veroiteta (näitä minun ensimmäisten viikkojen ihmettelyjä, kun tuijotin päivittäistavarakauppojen kuitteja ja yritin tajuta, miksi kuiteissa lukeva vero on aina jotain nollan ja 9,5% väliltä).

Valtavan kokoiset ruoka-annokset. Tämä oli alkuun erityisen vaikeaa, sillä itse olen tottunut aina syömään ruokani loppuun. Tai ainakin niin paljon, että mahdollisimman vähän menee hukkaan. Mutta tässä tapauksessa ruokaa jäi aina, söi kuinka paljon vaan, jolloin päätin että en syö enää liikaa oli ruoka kuinka hyvää tahansa. Voi sitä suurta ahaa-elämystä, kun kuulin, että jäljelle jääneet ruoat voi aina pyytää mukaan, olit kuinka hienossa ravintolassa vaan. Hyvin palveleva tarjoilija varmasti kysyy, haluatko sinun kolmelle jäljelle jääneelle ranskalaiselle doggy bagin.

Valtavat tipit. Ravintolassa syödessä oikea tipin määrä on 18-22% verottomasta hinnasta. Tipin avulla osoitetaan tarjoilijalle, mitä pidit hänen tarjoamasta palvelutasosta. Tipittä jättäminen on todella törkeää, eikä kuulu amerikkalaiseen kulttuuriin. Jos mielestäsi palvelu oli sopimatonta tai todella huonoa, oikea tipin määrä on 15% (tässä päästään näihin Nolaa itsesi Amerikassa-juttuihin, kun laskin tippini väärin ja kotiin ajaessani tajusin että jätin tarjoilijalle 9% tipin. En kehdannut mennä kyseiseen paikkaan moneen viikkoon).

Ja totta kai kuuluisa kohteliaan amerikkalaisen kansan small talk. Toista ihmistä kohdatessa pitää aina kysyä miten hänen päivä on mennyt, mainita kuinka hyvä/huono sää ulkona onkaan, kehua kenkiä/laukkua/hiuksia ja toivottaa ihanaa päivä. Ehdoton suosikkini.