Olen Inga, ja asun tällä hetkellä mieheni kanssa Yhdysvalloissa, Washingtonin osavaltiossa, jonne päädyimme viitisen kuukautta sitten. Tulimme, koska olemme pitkään halunneet kokea minkälaista on asua Amerikassa. Mieheni sai sopivasti työtarjouksen ja minä tulin kotirouvailemaan, näin ainakin alkuun (täytyy sanoa, että kyseinen termi aiheutti alussa minussa hyvin ristiriitaisia tunteita, mieleen lähinnä tuli aamutakkitohvelirullatpäässä rooli, en ole onneksi sitä, ainakaan vielä). Tällä hetkelle minulla on käynnissä collegeen ilmoittautumisprojekti. Yritin aloitella blogia eräällä toisella blogisivustolla kun aloitimme viisumihakuprosessin, mutta kaiken hässäkän ja kiireen keskellä se jäi. En myöskään osannut käyttää tullut toimeen sen kanssa, jolloin postauksen kanssa ihmettelemiseen meni enemmän aikaa kuin itse kirjoittamiseen (en olekaan niin hyvä teknologian kanssa kuin luulin). Joten päätin, että aloitan uudelta sivulta, näin kirjaimellisesti. En määrittele mitenkään blogin aihetta, kunhan kirjoitan mitä milloinkin mieleen tulee.

Nyt kun kaikki muuttobyrokratiat alkaa olemaan pikku hiljaa ohi (ja muut, kuten veroilmoitusprosessipäänsärky tulee tilalle), arki on alkanut tasaantumaan ja on alkanut tuntumaan että tässä on minun uusi koti. Kulttuurisopeutuminen tuntuu edelleen olevan vähän kesken. Joka päivä sitä joku kysyy että mitä sinä tarkoititkaan, joka päivää sitä törmää johonkin uuteen ihmettelemisen arvoiseen asiaan. Mutta vajaan puolen vuoden jälkeen alkaa olla jo pikku hiljaa sopeutunut, eikä ihmettele enää isoja pick-up autoja, kahden litran maitopurkkeja ja Costcon neljän kilon kaurahiutalelaatikkoa. Nykypäivän ihmettelyn asioita ovat sellaiset kuin miten tämä parkkiruutu on niin pieni, ettei maasturini mahdu siihen, kuinka ne voi tehdä näin pieniä, puolen kilon voipurkkeja ja miten Amazon Primen tilauksessa voi kestää kolme päivää?!

Asia mitä en vieläkään ymmärrä on paikallinen sää. Helmikuussa yhden viikon aikana oli tullut yli 15 senttiä lunta, satoi kaatamalla vettä, sitten oli 13 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuulemma täällä ei sada lunta. Ikinä. Ehkä yksi päivä, eikä maahan jää mitään. Me tehtiin lumiukkoja taloyhtiön pihassa. En usko paikallisia. Ainoa selitykseni on, että tänne tuli liikaa suomalaisia kerralla ja he toivat suomalaista säätä mukanaan. Ja samaan aikaan kun meillä satoi tiskirättejä taivaalta, Suomessa ei kuulemma ollut lunta ollenkaan. Näin se maailma menee sekaisin. Mutta aurinkoisena päivänä ei meinaa uskoa, että on vielä helmikuu. Eikä sitä päälleen saa villatakkia laitettua pakottamallakaan. Onneksi neuletakilla tarkenee.