Yks kaunis sunnuntai tuijotettiin kattoa sängyssä maaten, molemmat omissa maailmoissaan. Avasin suuni keskustelulla meille tärkeestä ja unohtumattomasta vuodesta Australiassa. Kaipuu heräs molemmille, tällä kertaa ihan tosissaan. Niitä seikkailuja ja muistoja on vaikee olla muistelematta iso virne huulilla. Tää toi meidät siihen tulokseen, että ei ois juurikaan esteitä tehdä vaihteeks jotain hullua. Palatakseni luonteenpiirteeseeni, spontaani, sitä enempää miettimättä olin varaamassa jo lentoja. Voin tehdä toisenkin havainnon, toinen puoliskoni omistaa valitettavasti tämän saman luonteenpiirteen, vielä vahvempana. Mitä se tarkoittaa?

Asiat sujuivat pala palalta suunnitelmien mukaan. Työkuviot osuivat nappiin, kämppä just meille loistavalla sijainnilla. Hei me ollaan palaamassa takas, mistä kaikki alkoi. Suomi on aina paikka, missä mun juuret, mutta toinen kotini on siellä, minne jätin osan minua viimevuoden aikana. 

Lähtö herättää mussa pelon ja innostuksen tunteita samanaikaisesti. Aiemmassa postauksessa puhuin unelmista ja niiden tuomista pelon tunteista. Tää on just se hetki, jolloin käyn niitä tuntemuksia läpi. Joku siinä vaan on, että janoaa uusia kokemuksia. Koen tämän olevan just oikea hetki kokea näitä tunteita ja pitää silmät aina auki uusille mahdollisuuksille. 

Nyt kuusi päivää ennen lähtöä iskee ensimmäinen jännitys. Kaikki on tuttua ja mulla on korvaamaton tukiverkosto paikan päällä. Miksi mua silti jännittää? Ehkä vaan jännitän sitä sähläystä ja tapahtumien kirjoa, mikä suhteellisen todennäköistä multa ennen saapumista pelipaikalle. Nimimerkillä, laitoin viisumihakemuksen vetämään kymmenisen minuuttia sitten, kaikki maholliset vuorot töistä haalittu seuraavalle kuudelle päivälle. Kiireestä en kuitenkaan niin välitä, kohta mä oon paikassa, jossa toi sana on lähes tuntematon.