Intialaisista perinteistä tantra lienee se, jonka merkitys on muuttunut mielissämme vuosituhansien ja erityisesti viime vuosikymmenien varrella kaikista eniten. Se on myös se teema, josta ihmisillä tuntuu henkisellä kentällä olevan kaikista eniten vääriä ja vailla aitoa totuuspohjaa olevia käsityksiä. Jos lähtisin tästä kadulle ottamaan otantaa siitä, mitä mielikuvia sana ’tantra’ vastaantulevissa ihmisissä herättää, vastaukset voisivat olla tyyppiä “seksi, orgiat ja vapaat suhteet”. Samankaltaisia vastauksia voisin saada jopa heiltä, jotka kokevat opiskelleensa ja harjoittavansa tantraa, sillä osalla heistäkään ei ole oikeaa kuvaa siitä, mikä tantran alkuperäinen perinne on.

Vahvasti seksuaalisuuteen painottuva neotantra, joka tässä ajassa tuntuu olevan usein se ainoa näkemys aiheesta, näki päivänvalon oikeastaan vasta 60-luvulla hippiliikkeen muotoutuessa. Tuolloin feministit oivalsivat, että on olemassa perinne, joka painottaa paljon naiseuden aspektia, Jumalatarta, shaktismia ja näin he ottivat tantran omakseen ja näin ”tantrasta” tuli olennainen osa naisten voimaantumisen liikettä. Tantran perinteestä riisuttiin kuitenkin tuolloin oikeastaan kaikki muu, paitsi tantran seksuaaliset aspektit. Se irroitettiin täysin aidosta, alkuperäisestä asiayhteydestään ja siihen alettiin liittää silmittömästi uusia näkökulmia ja viime vuosikymmeninä tantran käsite on rajoittunut kuvaamaan yleisesti lähinnä vain seksiä, naamioituna pitkälti “pyhäksi ja tietoiseksi seksuaalisuudeksi” – ollen usein surullisen kaukana siitäkin.

1900-luvulla laajimmin tantraa on massojen tietoisuuteen tuonut intialainen mystikko Osho, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä, mielipiteitä jakava persoona. Joku saattaisi sanoa Oshon opettaneen neotantraa, kuten hän osin tekikin, painottuen paljon naisen ja miehen dynamiikkaan, parisuhteisiin ja seksiin, mutta hänen opetuksissaan välähtää itseasiassa yllättävän paljon myös perinteisen tantran ydinajatuksia.

Sitä mitä tantra todellisuudessa on, on mahdoton selittää yhdessä blogauksessa eikä sitä voi kukaan aihetta edes laajasti opiskellut kovin yhtenevästi kuvata, sillä tantra ei perinteisestikään noudata minkäänlaisia selkeitä, tiettyjä kaavoja. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen aloittelijaa perehtymään esimerkiksi George Feuersteinin kirjaan nimeltä Path of Ecstasy ja hieman pidemmälle edenneiden kannattaa tutustua John Woodroffen elämäntyöhön.

Haluan itse ennen kaikkea tällä kertaa tässä tekstissä pitää liiallisen nippelitiedon ja teorian minimissä ja sen sijaan selittää ja avata tantran ja tietoisen seksuaalisuuden ilmiötä ja sen negatiivisia seurauksia tässä ajassa syvemmin. Jos minun kuitenkin pitäisi jokin kuvaus tantralle antaa, sanoisin että se viittaa yksinkertaisimmillaan tottakai tapaan elää, mutta ennen kaikkea tietynlaiseen tieteeseen. Minua tantra kiehtoo juuri siksi, että siinä myös ajatteleva ja analysoiva mieli on merkittävässä osassa. Tantrassa painotetaan asioiden, ennen kaikkea muiden asioiden kuin seksin, yksilöllistä pohdintaa ja kyseenalaistamista. Yleensä tällaista pyritään henkisessä opetuksessa karsimaan paljon pois ja pikemminkin antautumaan ja seuraamaan vahvasti esimerkiksi tietyn opettajan oppeja. Tantrassa toimitaan usein pikemminkin päinvastoin. Tantraan liittyy eri opetusten ja teemojen, ylipäänsä elämän, syvempi tutkiminen ja analysointi ja tämän jälkeen itselle resonoivan tiedon soveltaminen omaan valaistumisen matkaan. Tantrassa eri opit sisäistetään ennen kaikkea oman kokemuksen kautta eikä niin että joku opettaja tai guru opettaa teoriaa, jonka oppilas pyrkisi omaksumaan ulkoa oppimalla. Tantra ei ole mikään tietty oppijärjestelmä sääntöineen ja yhteneväisine näkemyksineen, vaan melko vapaa hengen tiede, jota jokainen yksilö voi soveltaa paljolti myös itse ja sen ytimeen kuuluu se, että jopa omaa opettajaa kuuluu rehellisesti kyseenalaistaa. Tantrassa oma henkinen kasvu rakentuu vahvasti sille, minkä on itse kokenut todeksi, kun on elänyt täydesti omaa elämäänsä sen kaikkine vivahteineen ja makuineen.

Koska tantra on muokkautunut aikojen saatossa niin paljon, se nähdään harmillisesti tässäkin ajassa jollain tapaa hämäränä ja herkästi myös jonkinlaisena vastakohtien kenttänä tai naisten voimaantumiseen liikkeeseen yhdistettynä vahvana kapinointina nykyisiä rakenteita vastaan. Oikeastaan ylipäänsä minkäänlainen jaottelu tantrassa on saanut alkunsa jo 1800-luvulla Helena Blavatskyn myötä. Hän oli 1800-luvulla elänyt kirjailija ja yksi Teosofisen seuran perustajajäsenistä, jolla oli valtavan suuri vaikutus itämaisen esoterian leviämiseen länsimaissa. Teosofinen seura ja sen levittämä tieto on ollut muun muassa merkittävässä osassa nykyisen new age -kulttuurin muodostumisessa. Blavatsky tekikin valtavan paljon hyvää levittäessään näitä tärkeitä oppeja myös länsimaihin. Ongelmallista on, että hän myös muunsi matkalla perinteisiä traditioita, ja hänen “syykseen” voidaan laittaa myös tantran vahva jaottelu valkoiseen ja mustaan tantraan, jota ei perinteisesti ollut olemassa.

Tämän jaottelun mukaan valkoinen eli oikean käden tantra olisi niin kutsuttua hyvää tantraa, valkoista magiaa, jossa valaistumista ja karmasta vapautumista pyritään hakemaan nimenomaan elämällä täydesti tätä elämää ja keräämällä mahdollisimman paljon erilaisia inhimillisiä kokemuksia. Musta eli vasemman käden tantra taas olisi niin kutsuttua “pahaa tantraa”, mustaa magiaa, jonka harjoittajat pyrkivät inhimillisen elämän sijaan kääntymään suoraan kohtia Luojaa, kaiken alkua. He elävät hyvin askeettista, simppeliä elämää, jääden tämän yhteiskunnan ulkopuolelle – kuten yksi omista opettajistani on tehnyt jo kauan aikaa sitten. Hän elää täysin yhteiskunnan ulkopuolella ja pääosin eristäytyneenä myös muista ihmisistä harjoittaen eri oppeja ennen kaikkea hyvin suorassa ja häiriöttömässä yhteydessä luontoon ja kaiken Luojaan.

Jaottelujen sijaan perinteinen tantra on todellisuudessa ollut äärimmäisen ei-kahtiajakavaa, jossa jokaisen omaa totuutta ja näkemystä kunnioitetaan eikä dualistisuutta, määräyksiä, sääntöjä ja armotonta pilkunviilausta juuri tunneta. Tantrikoita on ollut hyvin erilaisia ja jokaiselle on ollut tilaa ja ymmärrystä tantran perinteessä. Yksilön autonomia on ollut avainasemassa.

 Neotantran pimeä puoli

Koska tantra kattaa koko ihmiselämän ja kaikki sen kokemukset, ovat seksuaalisuus ja seksi tottakai osa sitä. Ongelmaksi on muodostunut kuitenkin tantran täydellinen yliseksualisointi ja siitä kumpuavat ongelmat. Neotantrassa ei pohjimmiltaan sinänsä ajatuksena ole mitään vikaa, mutta jokainen voi varmasti allekirjoittaa sen, että kun missä tahansa asiassa yksittäinen osa-alue irroitetaan kokonaan asiakokonaisuudesta, seuraa väärinymmärryksiä ja vaikeuksia.

Tantra lienee valitettavasti henkisen opetuksen alueista se, jolla tapahtuu eniten rajojen ylityksiä, lisätraumatisoimista ja ihmisten hyväksikäyttöä ja ymmärrän oikein hyvin miksi tantra on toisinaan punainen vaate monille henkisyyttä aidostikin kunnioittaville ja tutkiville ihmisille eivätkä he halua tulla liitetyiksi siihen juuri millään tavalla. Tantran aitoa perimää yksinkertaisesti liataan niin vahvasti tässä ajassa vapaan seksin ja rakkauden hypetyksellä, että osa kokee koko tantran vastenmielisenä, luotaantyöntävänä, mustan magian kuorruttamana hedonistisena seksiorgioiden paraatina, jossa “aidolla henkisyydellä” ei ole sijaa. Valitettavaa on, että joskus tuo överi karikatyyri tantrasta on myös totta.

Kyllä, totta on että tantra näkee koko maailmankaikkeuden Shivan ja Shaktin välisen rakkauden ilmentymänä. Shiva yhdistyy Shaktiin, he rakastelevat, ja tästä syntyy maailma jossa elämme. Kyllä, jotta uutta elämää voi syntyä, tarvitaan kaksi vastakohtaa jotka yhtyvät, mutta neotantrassa yleisesti nykyisin tapahtuva seksuaalienergian tiedostamaton käyttö on vaarallista, ihmisiä hajoittavaa ja myrkyllistä. Ehkä myrkyllisempää kuin moni tällaista “modernia tantraa” harjoittava edes ymmärtää. Shivan ja Shaktin rakastelua kuvaavat patsaat eivät siis ole tantrapornoa, vaan ennen kaikkea kaunis kuvaus koko universumin synnystä. Perinteiselle tantralle on myös vieras ajatus maskuliini- ja feminiinienergioiden äärimmäisen rajusta erottelusta, jossa maskuliinienergia liitettäisiin nimenomaan miehiin ja nähtäisiin juuri tietynlaisena sotaisana ja kovana energiana tai jossa feminiinienergia liittyisi erityisesti naisiin ja olisi maskuliinille päinvastaisesti pehmeää, parantavaa energiaa. Neotantrassa siis yleisesti vallalla oleva käsitys siitä, että naiset parantavat miehiä ja maailmaa läsnäolonsa ja jopa seksin kautta on juurikin 60-luvun feministien kehittämää tarinaa ja on valitettavasti sekin saanut koko ajan yhä kyseenalaisempia ja syvälle juurtuneempia ilmenemismuotoja nykyajan henkisessä skenessä, jotka oikeastaan pikemminkin rajoittavat aidon rauhan ja harmonian rakentumista ja kollektiivin voimaantumista.

Naisista on tullut arvonsa tuntevia, itsenäisiä Goddesseja, jotka näkevät miehet hieman säälittävinä ja heikkoina olentoina, joita naisten tulisi hoivata ja jotka eivät pysy heidän kehityksensä perässä. Tosiasiassa naiset eivät vain ole parantaneet aidosti haavojaan, vaan toimivat edelleen alistamisen traumastaan käsin pyrkien pitämään nyt miehet itsensä alapuolella, aliarvioiden heitä ja naamioiden sen miesten hoitamiseksi. Miehille ei näin anneta edes tilaa kasvaa eteenpäin ja näyttää mihin heistä todella olisi.

 Kun tantra muuttui traumaksi

Ydinongelma koko nykyajan tantra-trendissä on kuitenkin pohjimmiltaan se, että alunperin sisäistä rauhaa painottaneen perinteen nimellä ja varjolla mainostetaan seksuaalista parantumista yhteiskunnassa, jossa seksi on edelleen monella tapaa tabu ja vaikea aihe. Kun jokin on tabu, se herättää paljon kiinnostusta ja kaikki tällaiseen kiellettyyn aiheeseen liittyvä vetää puoleensa aina suuren massan ihmisiä. Tästä pääsemme taas aasinsiltana siihen, että jonkin aiheen ollessa vahvasti tabu, siihen liittyy myös valtavan paljon traumaa yksilöissä ja koko kollektiivissa ja näin se vetää puoleensa paljon myös traumatisoituneita ihmisiä.

Tantran ja ylipäänsä henkisen valmennuksen ja opetuksen kenttä on villi, sitä ei valvota tai säännöstellä mitenkään. Korviini kantautuu jatkuvasti tutuilta ja tuntemattomilta erilaisia henkilökohtaisten rajojen ylitysten kokemuksia, joita tapahtuu hyvinkin tunnettujen opettajien kursseilla, hieronnoissa ja retriiteillä ulkomailla ja ajoittain myös Suomessa.

Pyrin nyt avaamaan ja palastelemaan tämän asian parhaan kykyni ja oman tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan. Tiedoksi myös, että käytän tästä eteenpäin tekstissä sanaa auttaja kuvaamaan ja kokoamaan kaikkia henkisen, itsetutkiskelun ja voimaantumisen kentän opettajia, valmentajia, hoitajia ja tantra-hierojia ja sanaa autettava kuvaamaan ihmisiä, jotka hakeutuvat erilaisiin, näiden auttajien pitämiin ohjauksiin, valmennuksiin, hoitoihin ja hierontoihin tai osallistuvat heidän työpajoihinsa, kursseilleen ja retriiteilleen.

Kun sisältä rikkonainen, rakkautta ja tukea kaipaava ihminen hakeutuu auttajan pakeille, hän on äärimmäisen haavoittuvaisessa tilassa ja usein idolisoi kyseistä auttajaa ja ylipäänsä ihmisiä joiden kokee edenneen hänelle vaikeissa asioissa jo häntä pidemmälle. Tämä on hyvin luontaista. Me kaipaamme elämässä opastajia, mutta tämä johtaa myös siihen, että autettava antaa tässä hyvin herkässä tilassaan yleensä vallan opettajalle tai hoitajalle, ja tämän jälkeen lopputulos voi olla monenlainen. Voidaan kokea syvääkin parantumista, mutta valitettavasti toisinaan myös lisätraumatisoitumista, mikäli auttaja on kokematon tai vastuuton ja käyttää tässä tilanteessa asemaansa, joko tiedostamattaan tai tiedostaen, hyväkseen ylittäen oppilaansa rajoja tai puskien häntä liikaa suuntaan, mihin tämä ei ole valmis. Tällä en nyt tarkoita vain seksuaalista kanssakäymistä tai häirintää, vaan se voi tarkoittaa myös autettavan sysäämistä puheenkin tasolla liian nopeasti sellaiselle alueelle omissa traumoissa, jota hän ei ole valmis vielä kohtaamaan.

Kyllä, tiedän myös monia tapauksia joissa auttajat kirjaimellisesti harrastavat autettaviensa kanssa seksiä ”parantaakseen” heitä. Olen hyvin avoin kaikenlaisille tavoille parantaa ja pyrin näkemään merkityksiä kaikessa, mutta seksi opettajan ja oppilaan välillä on aina väärin ja kertoo auttajan ammattitaidottomuudesta ja keskeneräisyydestä auttajana. Kun apua kaipaava hakeutuu auttajan pakeille, hän hakee ennen kaikkea kannattelua ja opettajan tehtävä on tällöin paitsi auttaa ja kannatella, niin asettaa myös selvät rajat. On tyypillistä että autettava ihastuu auttajaansa ja tällöin auttajan tehtävä on olla tuossa auttamissuhteessa ennen kaikkea rakastava vanhempi, isä tai äiti, joka säilyttää tilanteessa turvalliset rajat, joita ei ylitetä. Joku saattaa olla asiasta eri mieltä, mutta minun maailmassani seksuaalinen kanssakäyminen ei kuulu näiden rajojen sisäpuolelle missään tilanteessa

 Valta tuo mukanaan aina vastuun

Neotantra painottuu paljon ihmisten availuun jollain tapaa seksuaalisuuden kautta ja jostain syystä liian harva tuntuu ymmärtävän, että on suuri joukko ihmisiä joita tällainen availu sysää itseasiassa syvemmälle traumaan sen sijaan, että se parantaisi. Nämä ihmiset kaipaavat oppia pikemminkin siitä, kuinka he voisivat tulla itse enemmän kehoonsa, oppia kunnioittamaan sitä ja ylipäänsä itseään syvemmin ja miten terveet rajat tulee elämässä ja kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa asettaa.

Totuus on, että traumatisoituneiden ihmisten kohdalla kyllä ei aina tarkoita kyllä. Ja tämän ymmärryksen myötä jokainen auttaja toivon mukaan tiedostaa, että heidän vastuunsa ei pääty oppilaan suostumukseen, vaan siitä heidän vastuunsa vasta alkaa.

On hyvin tärkeää tuoda valoa ja tietoisuutta seksuaalisuuden kentälle, laajentaa ihmisten käsityksiä myös seksistä ja siitä mitä se voi olla. Olen itsekin saanut erittäin isoa hyötyä seksin käyttämisestä omien haavojen parantamisessa ja omien tunteiden purkamisessa, mutta jotta se onnistuu hallitusti ja aidosti voimaannuttaen, pitää ensin osata aika iso annos teoriaa.

Tiedon lisääminen ja ihmisten “herättäminen” on äärimmäisen merkityksellistä, mutta yhtä merkityksellistä on, että alamme ymmärtää enemmän sitä että ammattimaisissa auttamistilanteissa auktoriteetti ja valta on poikkeuksetta auttajalla ja että tuo valta tuo aina mukanaan suuren vastuun. Erityisesti kun auttaja toimii niinkin herkällä alueella kuin ihmisen keho ja hänen seksuaalisuutensa, auttajan ymmärrys vastuustaan on ehdoton perusta koko toiminnalle. Ennen tuon vastuun ymmärtämistä kukaan ei saisi opettaa tai valmentaa kenellekään yhtään mitään tai antaa tantrisia hierontoja ja hoitoja ainoallekaan ihmiselle.

On tuettava paljon enemmän perinteisen tantran mukaisesti autettavan omaa, aitoa voimaantumista ja hänen kehonsa ja sydämensä viisautta sen sijaan, että autettavaa yritetään saada omaksumaan tietyt opit tai seuraamaan yhtä tiettyä mallia tai jonkun tietyn auttajan näkemyksiä ja ohjeistuksia sokeasti. En voi tätä oikeastaan sen selvemmin kuvata kuin siten, että auttaja ei aina tiedä, mikä on sinulle parasta ja jos hän niin väittää, kehoittaisin juoksemaan ja lujaa. Sen sijaan aidosti hyvä auttaja omaa vahvan integriteetin ja osaa lukea autettavaa ja tämän jännitystiloja ja pyrkii havaintojensa kautta lisäämään autettavansa tietoisuutta hänen omista rajoistaan ja omasta voimastaan esittäen esimerkiksi paljon kysymyksiä suoran neuvomisen ja valmiiden vastausten antamisen sijaan. Hyvä auttaja ei kerro sinulle mitä sinun tulee tehdä, vaan antaa sinulle keinoja ja työkaluja, jotka ohjaavat sinua löytämään vastaukset itse itsestäsi. Hyvä auttaja osaa pitää sinulle tilaa ja tunnistaa, milloin jokin on sinulle liikaa. Hyvä auttaja ei myöskään ole kaikkivoipainen vaan tietää, milloin hänen kykynsä eivät enää riitä tai sovi juuri tämän kyseisen autettavan tilanteeseen, myöntää sen suoraan ja ohjaa autettavan eteenpäin toisenlaiselle auttajalle.

Omassa työssäni olen huomannut, että itse asiassa rajua avaamista useammin minun on pitänyt peilata asiakkailleni rajojen asettamista. Minun pakeilleni on ohjautunut useamman kerran ihmisiä valmennuksista ja kursseilta, joissa heitä on availtu voimakkaasti ja jätetty tämän jälkeen prosessinsa kanssa pitkälti yksin. Se on vaarallista. Kun ihminen avataan voimalla ja hän aukeaa, kaiken henkisen ekstaasin ohella myös pimeys pääsee irti. Kun tämä avautumisen jälkeinen “henkinen honeymoon” on ohi, ihminen huomaa että vanhat tutut möröt ovat edelleen kaiken positiivisen hypetyksen alla, ne eivät ole kadonneet mihinkään. Hän huomaa, että henkisyys ei ollutkaan mikään maaginen pikaratkaisu kaikkiin elämän ongelmiin, vaan että näille asioille aukeamisesta matka vasta alkaa ja kaikenlaisten tietoisuusoppien integroiminen tavalliseen arkeen on loppuelämän homma – eikä siinä ikinä tule valmiiksi. Tässä tilanteessa ihminen tarvitsee turvaa ja kannattelua. Tällöin auttajan tehtävä on olla ennen kaikkea läsnä, rauhoittaa ja tukea. Sen sijaan että autettavaa välttämättä tulisi puskea koko ajan syvemmälle hänen epämukavuusalueelleen tai kohti jonkinlaisia suuria oivalluksia, hän saattaakin kaivata pikemminkin tilaa hengähtää. Tässä ajassa tuntuu että moni alkaa kaivata oman haavoittuvaisuutensa kohtaamista, oman ytimensä löytämistä kaiken self-help-hässäkän ja jatkuvan itsensä kehittämisen keskellä.

Meistä tuskin kukaan on elänyt elämää, jossa henkilökohtaisia rajojemme ja kehomme itsemääräämisoikeutta ei olisi rikottu jollain tapaa. Monille se on lievempää rajojen rikkomista. Meitä pakotetaan lapsina halaamaan sukulaisia, kun he käyvät kylässä tai ottamaan äitiä kädestä kiinni tai meitä on tukistettu. Aikuisiässä olemme saattaneet harrastaa kumppanin kanssa seksiä, vaikka emme olisi ihan juuri nyt sillä tuulella tai joutuneet ravintolassa jonkun kännisen lääppimisen kohteeksi. Vaikka nämä kokemukset eivät olisi niin selkeästi voimakkaan trauman aiheuttavaa hyväksikäyttöä, jäävät ne aina silti kehomme muistiin.

Ja sitten on myös iso ryhmä ihmisiä, joiden rajoja on rikottu törkeästi. Ihmisiä, joille ei ole kehittynyt lainkaan kunnollista ymmärrystä siitä, mitä oma tila tai oman kehon itsemääräämisoikeus on. He ovat kokeneet ehkä lapsuudessa jatkuvaa fyysistä pahoinpitelyä tai insestiä. Itse olen kuullut elämäntarinoita, joita en voisi tässä edes toistaa. Tai toisessa ääripäässä näillä ihmisillä on voinut olla äärimmäisen ylisuojelevat tai uskonnolliset vanhemmat, jotka eivät ole antaneet lapsilleen tilaa toteuttaa oman kehonsa tarpeita vapaasti. Tällaisten kokemusten kautta kasvaneet ihmiset eivät tunnista omia rajojaan ehkä lainkaan. He ovat erityisen herkkiä muiden tunnetiloille ja päästävät henkilökohtaiseen tilaansa kaikki ja kaiken ilman minkäänlaista filtteriä. Jos he ovat kokeneet kehossaan erityisen voimakkaan trauman, kuten raiskauksen, he ovat saattaneet etäännyttää itsensä kehostaan täydellisesti. Tällaisten ihmisten kanssa ei millään tapaa riitä se, että he ovat antaneet traumansa ohjaamina suostumuksen hierontaan tai hoitoon. Itseasiassa tällaisia ihmisiä ei alkuunkaan tulisi hoitaa muiden kuin todellisten ammattilaisten eikä heidän tulisi mennä kylmiltään lähellekään tantrahierontoja tai neotantran työpajoja, vaan heidät tulisi ohjata ensin ennen kaikkea jonkinlaisen psykoterapian piiriin.

Itse olen käynyt pitkän tien seksuaalisuuteni tutkimisessa. Kuulun heihin, joille seksi ei ole koskaan ollut häpeällinen tai vaikea aihe, vaan olen onnekseni kasvanut kodissa, jossa kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä on voinut aina puhua suoraan ja avoimesti ja rajojani ja omaa päätäntävaltaa kehostani on kunnioitettu. Minulla seksiin ei myöskään liity mitään isoa traumaa, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Se että elämästäni on puuttunut isä, on kuitenkin johtanut siihen että olen toiminut seksuaalisuudessani paljon myös epätietoisesti ja olen tästä aiheesta kirjoittanutkin blogeihini lukuisia kertoja.

Viimeisen parin-kolmen vuoden sisällä olen käynyt tässä teemassa isoa transformaatiota ja huomannut isähaavani vaikutuksen siinä, kuinka suhtaudun seksiin ja parisuhteisiin. Tarve esimerkiksi olla vapaassa suhteessa, harrastaa seksiä useiden kumppaneiden kanssa ja hakea toistuvasti uusia, jännittäviä seksikokemuksia on kummunut paljon haavoistani. Koska minulla ei ole ollut lapsuudessani tai nuoruudessani juuri kokemusta platonisesta rakkaussuhteesta miespuoliseen henkilöön, seksistä oli muodostunut minulle tavallaan rakkauden kieli, jonka kautta olen elämässäni hakenut miesten rakkautta, hyväksyntää ja läheisyyttä, kun en ole noita asioita muutoin osannut ottaa vastaan tai edes tunnistaa. Hiljalleen parannettuani tätä haavaa itsessäni, olen tullut syvemmin omaan kehooni ja oppinut tunnistamaan paremmin omat aidot rajani. Olen oivaltanut, että olen naamioinut tuen, kannattelun ja lohdutuksen tarpeeni seksuaaliseen kanssakäymiseen. On ollut helpompaa vain harrastaa seksiä, hakea nopeaa dopamiini-ryöppyä kuin todella aueta, myöntää omat heikkouteni ja rakkauden tarpeeni ja ottaa sitä vielä vastaankin syvällä tasolla.

Ja jokainen voi varmasti nähdä ja todeta, että tuo kuvaamani kaava toteutuu koko ajan yhä laajemmin deittailun ja parisuhteiden kentällä. Jos ihmiset joilla on taipumusta ketjudeittailuun, sitoutumiskammoon ja dopamiinikoukuttumiseen lähtisivät tutkimaan motiivejaan tarkemmin, miettisivät miksi tekevät tiettyjä asioita, miksi haluavat tavata tiettyjä ihmisiä, miksi he kokevat tarvetta flirttailla kaikkien näiden ihmisten kanssa, miksi he haluavat julkaista tietynlaisen kuvan sosiaalisessa mediassa, mitä he milloinkin hakevat toiminnallaan, he saattaisivat ymmärtää että yllättävän usein verhoavat hoivatuksi tulemisen tarpeensa pinnallisemman huomion hakemiseen. Metsästämme jatkuvasti eri keinoin rakkauden ja hoivan pinnallisempia pikafiksejä, jotta voisimme välttää aidon haavoittuvaisuuden, jotta meidän ei tarvitsisi myöntää että “nyt sattuu, olen epävarma, nyt minussa aktivoitui kipeä haava ja haluaisin vain että pitäisit minua sylissä ja vakuuttaisit ettet ikinä hylkää minua”.

Omalla kohdallani voisin sanoa, että mitä pidemmälle olen tantran polkua kulkenut, sitä vähemmän se enää on liittynyt seksiin. Mitä syvemmin koen olevani tantrika, sitä eksklusiivisempaa seksuaalisesta kanssakäymisestä on itseasiassa minulle tullut. Olen ymmärtänyt että usein kokiessani vetoa tai yhteyttä toiseen ihmiseen, ne ovatkin oikeastaan minun haavani tai tiedostamattomat ohjelmointini, jotka sysäävät tuota yhteyttä siihen että sen tulisi johtaa fyysiseen kosketukseen tai jonkinlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Viimeisen parin vuoden sisään yhä harvemmin ja harvemmin olen halunnut tuon yhteyden enää johtavan seksiin. Se yhteys, veto, saa olla olemassa, siinä ei ole mitään väärää, mutta ymmärrän että siinä on kyse vain kahden sielun halusta jakaa tietoa, kommunikoida, ja se voi tapahtua sanojen välityksellä, ystävyytenä, tai jopa täysin hiljaisuudessa, parina katseenvaihtona tuntemattoman ihmisen kanssa kahvilassa.

Kehoni on koko ajan enemmän ja enemmän ennen kaikkea minun. Paikka johon en halua valtavaa määrää muiden energioita. En tarvitse enää jatkuvaa virtaa huomiota muilta tunteakseni itseni kokonaiseksi, kauniiksi, hyväksi ihmiseksi. Tiedän jo sydämessäni, että olen tuota kaikkea ja kaivatessani lohtua ja rakkautta, käännyn siinä harvojen ja valittujen ystävieni tai kumppanini puoleen.

 Omat rajat ennen ykseyttä

Olen rehellisesti sanoen melkoisen kyllästynyt katselemaan enää vain vierestä sitä, miten paljon ihmisiä sattuu ja satutetaan muka-tietoisen seksuaalisen voimaantumisen varjolla. Siihen, miten vähän monissa “henkisissä piireissä” kunnioitetaan muita ja muiden kehoja ja miten paljon vapaus-teemaa käytetään toisten satuttamiseen ja vastuun pakoiluun. Siihen, miten paljon ihmisten väärinkäyttöä tapahtuu ja miten usein se kuitataan vain toteamalla ”sinä valitsit tämän kokemuksen”, ”näin oli tarkoitettu” tai ”sinussa vain aktivoitui jokin vanha trauma, älä nyt minuun sitä projisoi”. Olen niin kypsä siihen, miten toistuvasti täysin pinnallisia yhteyksiä verhotaan neotantrassa tietoisen rakkauden ja seksin valepukuun. Kuinka näkemissäni niin kutsutun vapaan rakkauden harjoittajissa valtavan moni itseasiassa vain pakenee omia pelkojaan ja oman haavoittuvaisuutensa esille tuomista glorifioiden sen vielä “tietoiseksi parisuhteeksi”. Tietoisen parisuhteen teoriaa opettavat ihmiset, jotka eivät ehkä edes itse ole parisuhteessa tai heidän suhteensa ovat kuoren alla hyvinkin ongelmaisia ja epäterveitä. Todellisuudessa aitoja syviä, pyhiä suhteita ja kahden ihmisen välisiä yhteyksiä, ainakin sellaisia joissa asuisi aito luottamus toista kohtaan, on henkisissäkin piireissä aika vähän, sillä ne ovat pelottavia jopa kaikista tietoisimmille ihmisille. Syvä intiimi suhde tuo esiin kaikki terävät reunat meissä ja kumppanissamme, se nostaa pintaan kaiken piilotetun kipumme. Ja on kuitenkin lopulta ainoa keino myös parantaa tuo kipu, pehmentää jokainen terävä reuna.

Seksuaalinen kanssakäyminen on parhaimmillaan valtavan kaunis tapahtuma. Silloin kun se tapahtuu osallisena olevien ihmisten täydestä suostumuksesta, luottamuksen ilmapiirissä, niin että jokainen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi, olevansa turvassa.

Tiedostan toki, että rajojen asettamisen opettelua kaipaavien ihmisten rinnalla on joukko myös ihmisiä, jotka hyötyvät neotantrasta, joille oman seksuaalisuuden tutkiskelu ja äärikokemuksiin vieminenkin on aidosti hyödyllistä. Koko tekstini pointti on ollut vain painottaa vastuullisuutta tuolla alueella. Seksuaalisuuden kautta parantumisen skaala on niin valtava ja sieltä löytyy jos jonkinlaista säätäjää. Siksi on itseasiassa osin vastuutontakin promota seksiä niin vahvasti ja yleisesti lääkkeenä jos jonkinlaisiin haavoihin. Sitähän se parhaimmillaan on, lääkettä, mutta toisessa ääripäässään seksi on myös vallankäytön ja traumojen ehkä se suurin, sairain ja vaikeimmin parannettava alkutekijä. Koen itse ainakin erityisen tärkeäksi puhua tästä aiheesta avoimesti, sillä tiedostan itsekin tehneeni urallani virheitä ja syyllistyneeni tantra-sanan väläyttelyyn teksteissäni ja puheissani menneessä liian kevytkenkäisesti ja hypettäneeni seksin hiilaavaa vaikutusta ilman että selitän asiaa näin syvältä ja tarpeeksi laajassa kontekstissa myös heille, joille aihe ei ole niin kovin tuttu. Ja näen samaa jatkuvasti myös ympärilläni. Toivoisin siis että me joukolla toisimme nyt tämän teeman ympärille vastuullisemman ja tietoisemman tavan kirjoittaa, valmentaa ja hoitaa. Että painottaisimme omien rajojen opettelua ennen ykseyttä.

Lopulta, kuten perinteinen tantrakin meitä kehoittaisi, ydin ei ole siinä, kuka on oikeassa ja mikä tapa on toista oikeampi tai parempi, vaan siinä MIKÄ on oikein ja mikä väärin, mikä on vastuullista ja kunnioittavaa, ja mikä ei. Meidän ei tarvitse siis todeta toista polkua huonommaksi validoidaksemme oman polkumme ja näkemyksemme, vaan nähdä siunaus, hyvyys ja hyödyllisuus niissä kaikissa, puuttuen silti entistä voimakkaammin ja nopeammin siihen kun näemme epäkohtia ja minkäänlaista ihmisten hyväksikäyttöä. Parantumista, lohtua, kannattelua kaipaavia ihmisiä on paljon, oikeastaan jokainen meistä putoaa tähän kategoriaan jollain tapaa, ja meistä jokainen on myös oma yksilönsä. Tällöin jokaiselle meistä toimii täysin yksilöllinen tapa kasvaa, parantaa haavojaan ja löytää itselle oleellisia merkityksiä ja oivalluksia. Siksi tarvitaan monenlaisia polkuja ja opetuksia, monenlaisia opettajia ja hoitajia.

 Inhimillinen henkisyys

Ennen kaikkea ehkä koko tekstilläni kysynkin, voisimmeko hieman liian pitkälle menneen vapaus sitä ja vapaus tätä -ajattelun sijaan alkaa tuoda henkisyydessä muotiin taas myös sellaisia teemoja kuin aito sitoutuminen, syvyys, todellinen intiimiys ja vastuu omista teoista ja sanoista ja siitä kuinka kohtelemme muita?

Voisiko henkisyys itseasiassa olla tulevaisuudessa yhä enemmän aitoa tantraa eli myös inhimillisyytemme ja inhimillisten tarpeidemme kunnioittamista ja asioiden, tunteiden ja teemojen syvempää tutkimista ilman että asetamme heikkouksiemme ylle minkäänlaisia laastareita? Voisiko henkisyys olla jatkossa yhä enemmän jälleen paikka, jossa kiinnittymättömyyden oppien ohella uskaltaisimme myöntää myös huutavan rakkauden tarpeemme? Että meillä todella on sellaisia asioita kuin keho, menneisyys ja menneisyyden haavat sekä kollektiivina että yksilöinä. Jotta voisimme välttää taannoin monia koskettaneen Michael Stonen kaltaiset kohtalot tulevaisuudessa. Myöntäisimme vihdoin avoimesti, että “hei, minäkin olen rikki ja minä tarvitsen sinua, ja sinä tarvitset minua”. Että emme pärjää täällä yksin eikä sellainen ajatus oikein ihmiselämään kuulukaan. Mitä jos henkisyys voisi olla se paikka, jossa kauniiden henkisten sitaattien viljelyn sijaan emme enää esittäisikään ettei jokin asia satuta tai tunnu pahalta, vaan voisimme tuoda kipumme näkyväksi kaikessa raakuudessaan.

Mitä jos henkisyys voisi tästä päivästä eteenpäin olla se paikka, jossa meillä on ihan aidosti lupa tutkia, millaisia inhimillisiä tarpeita meillä on jäänyt täyttymättä, hyväksyvä tila kommunikoida nuo tarpeemme ja näin mahdollisuus saada nuo tarpeet todella vihdoin täytetyiksi?

Mitä jos voisimme unohtaa peloista kumpuavat rakkauden pikaratkaisut ja sukeltaa oikeasti intiimiin yhteyteen ensin itsemme ja sen myötä myös muiden ihmisten kanssa?

Minun suurin toiveeni on, että emme enää näkisi kipua kokevaa ja kipuaan aidosti esiintuovaa ihmistä heikkona, ongelmaisena ja jonakin mikä pitää välittömästi korjata, vaan juhlisimme kipua ja haavoittuvaisuutta kohtana, josta aito voimaantuminen voi alkaa. Kohtana, jossa kokonaisemmaksi tuleminen tulee mahdolliseksi.