Nyt on aika opetella miten mua pitää lukea kun keho alkaa puhuu

Kuten terapiassa on todettu, olen usein päissäni – en keskushermostoon vaikuttavien stimulanttien vuoksi vaan persoonani puolesta. Oleilen syvällä pääni sisäisessä maailmassa. Kehoni on välillä kömpelö, vieras ja etäällä. Kykenen kohtaamaan erilaiset ja eri kokoiset keot neutraalin hyväksyvästi, mutta suhde omaan vartaloon on fyysisellä ja henkisellä tasolla hieman kipeä.

Päätäni särkee usein, se tuntuu painavalta ja sumuiselta. Migreeni varoittelee takaraivossa ja kiristää ohimoilla harva se päivä. Kaikki kasvojen lihakset ovat kireät. Pääni ympärys on iso kuin alienilla, ja herättää hilpeyttä ja hankaluutta piponneulojissa sekä tiettyjä pohdintoja ulkoavaruuden asukkeihin vihkiytyneissä tovereissa. Näen huonosti, ja hamuilen rillejä päähäni heti aamusta. Ilman niitä maailma on abstrakti maalaus, kaunis mutta vaikea hahmottaa ja tulkita. Ihoni on ohut ja pisamainen, vietän huomattavan paljon aikaa hoitaen sitä ihan vaan, jotta nahka murenisi kuin pergamentti. Hyväksyvä kosketus tuntuu kivalle, murjominen ja säätilan rankat vaihtelut saavat ihon pistelemään. Henkisestikin tuntuu aika ajoin siltä, kuin ihon uloin kerros puuttuisi.

Olin pitkään hymyilemättä, nolostelin pyöreitä poskiani, häpesin koko ilon tunnetta enkä kokenut sen kuuluvan minulle. Nauraminen alkoi itkettää. Nykyään yritän olla kontrolloimatta ilmeitäni, hymyilen jos siltä tuntuu, mutta en käskystä. En silti suuttunut, kun kaveri katsoi silmiin ja tokaisi että ”Hymyilisit useammin, se om söpöä”. Niskani ovat usein kipeät, mikä ei ainakaan paranna päänsärkyä. Pään pyörittelystä ja niskojeni hieroskelusta on tullut minulle pysyvä maneeri, jota teen kaiken aikaa. Rakastan lämpimiä suihkuja,pehmeää petiä tai tukevaa olkapäätä, jossa voin lepuuttaa päätäni. Mieleni ei lepää kovinkaan usein, vain joskus lukiessa, maalatessa, luonnossa tai liikkeessä. Myös väittely tai muu mukavan mittakaavan kipakka keskustelu voi viedä ajatukset pois omista ja maailman murheista sekä auttaa sulkemaan pari ylimääräistä välilehteä päästä.

Kehoni on kohtuullisen täynnä arpia, ja jonkun verran tatuointeja, jotka auttavat osaltaan hyväksymään muita ruhjeita. Selässäni on pari leikkausarpea, naarmuja, luomia ja kaikkea sellaista, jonka vuoksi en koskaan käytä selästä syvään uurrettuja juhla-asuja. En käyttänyt myöskään edestä avonaisia asuja ennen kuin otin suurehkon tatuoinnin rintakehään. Se on sittemmin tullut tärkeäksi osaksi minua ja vaikuttaa positiivisesti koko olemiseen omassa kropassani. Pieniä rintoja en viitsi puida enää enempää, siinähän nuo kulkevat mukana ja ovat ihan käytännölliset.

Kiitos epäliikunnallisen elämäntyylini, minulla ei ole kovinkaan vahvat käsivarret ja sixpack loistaa poissaolollaan. Olen kuitenkin melko hyvä avaamaan purkinkansia ja pullonkorkkeja, tekniikkalaji kai sitten? En jaksa kyykätä enkä pumpata pohkeita, mutta olen sitkeä ja pystyn kävelemään pitkiä matkoja. Minulla on synnyttäjän lanteet vaikka synnytyshommat jäävätkin välistä, ja veikkaan että muilta osin anatomiani ei olekaan optimaalinen lasten lykkimiseen. Vaikka käteni ovatkin spagettipyssyt eikä pohkeissa ole puhtia, suoriudun sujuvasti muuttokantamuksista ja kauppakassien raahaamisesta silkalla sitkeydellä.

Ihmisten seurassa on joskus vaikea asettua aloilleen, olla rauhassa ja löytää omaa paikkaansa. Olenkin vitsaillut ja varoitellut toisia, että läsnäoloni vaihtelee ääripäästä toiseen: Jäykästä ja vaivaantuneesta kaulaan ripustautuvaan sylikissaan – kumpi lie pahempi puoli?

* Otsikko Anna Puu– Keho puhuu