Aina vähäsen liikaa, tai liia vähä ei tarpeeks / tajuu olla ees pahoillaa tai oon aina pyytämäs anteeks

Tämä on blogi elämästä kolmenkympin ja kuoleman välissä jossain Sodomanniemen suunnalla: Valitusvirsi kriisityöntekijäksi harhautuneesta humanistista, jonka oma elämänhallinta on ollut hukassa ysäriltä asti ja perusturvallisuus kroonisesti päin helvettiä. Sisältää sanoja, jotka sanomatta jäivät, tajunnanvirtaa jalat maassa mutta pää pilvissä sekä savolaista mielenmaisemaa eli päämäärätöntä harhailua ja Tšehovilaista elämäntuskaa .

(Positiostasi riippuen) Vertaistukea tai vahingoniloa tarjolla keskimäärin kerran viikossa, nautitaan raakana ja ykkösellä alas.

Mitä teet kolmen vuoden päästä?
En vittu tiiä.
Näin alkoi vuoden 2021 ensimmäinen kehityskeskustelu, jossa minä heijasin itseäni sikiöasennossa epämukavassa tuolissa kehittämispäällikön tuijottaessa kasvoillaan tulkitsematon ilme. Taloudestani ei löytynyt tippaakaan tiukkaa viinaa, joten olin varautunut keskusteluun vain kirjoittamalla muistiinpanoja lilalle askartelupaperille, sekä kertaamalla aamulla naistenlehdestä keinoja olla itkemättä. Nyt pelkkä paperin katsominen sai kyyneleet kihoamaan silmiin, ja jouduin aika ajoin pyörittelemään silmiäni, nipistelemään peukalon ja etusormen välistä ihoa ja hengittelemään äänekkäästi, jotta selvisin palaverista vain yhdellä nenäliinalla. Onneksi kyseessä ei ollut työterveystarkastus.

Eräänlaista kehityskeskustelua on käyty myös terapiassa, jossa tiukka täti-ihminen kritisoi epäluottamustani ihmisiin. Turvallisten lähisuhteiden luomista häirii muun muassa se, että vietin ison osan aikuiselämästäni avoliitossa erittäin älykkään, hirvittävän haastavan ja kuolettavan neuroottisen ihmisen kanssa. Koska totuin siihen, että minulta vaadittiin suuria henkisiä ponnistuksia sen seitsemän vuotta, minua ahdistavat tyhmät ihmiset ja no, ihmiset ylipäätään. On mielekkäämpää olla yksin kuin kaveerata tyhjäpäisen positiivarin kanssa, joka ei suostu kunnon alatyyliseen väittelyyn.Kuitenkin jos joskus johonkin,niin aivan liian vaikeaan tyyppiin kiinnyn sitten liikaa ja osoitan kiintymykseni taukoamattomalla vittuilulla, bipolaarisella käytöksellä sekä epämääräisillä signaaleilla. Työstän pääni sisällä yksipuolista tunnetyötä tuntikausia,lämpenen hitaasti, ja kun toinen on siirtymässä elämässä eteenpäin, minä olisin valmis aloittelemaan varovasti tiiviimpää hengailua. Että hienosti, nainen!

Terapeuttini on väittänyt myös, että näin kypsässä iässä minulla tulee olla enemmän uskallusta puhua tunteistani ja lähettää nekin viestit, joiden vastaanotto pelottaa. Kiitti vaan niin maan perkeleesti kallonkutistaja, hetkeen ei ole henkinen tasapaino ottanut sellaista takapakkia kuin istuessani työpaikan pukuhuoneessa nauhoittamassa ihmetykseni viikossa vierihoidosta selän kääntämiseksi muuttuneesta  ihmissuhteesta ilmaisevaa ääniviestiä ja ollessani niin häpeissäni sen lähetettyäni, että sammutin koko luurin loppupäiväksi. Sen verran olen sentään Sinkkuelämää-sarjasta ja elämäm_koulusta selviytymismetodeja oppinut, että palasin asiaan vasta ystävän luona. Syvimmän häpeäalhon hetkellä tämä tarjoili teetä, sympatiaa, puudeliterapiaa ja jonkun pillerin, josta en kysellyt enempää. Halauksen kaipuussa olisi tehnyt mieli kysyä kainosti, voitaisiinko myös nukkua lusikassa, mutta hän matkasi kalpean runollisen poikaystävänsä kainaloon katsomaan kauhuleffoja, ja minä kotiin hieromaan naamaan nuorekkuutta, napakkuutta ja silkkaa seksiä lupaavaa kasvonaamiota, rapsuttamaan hammasharjalla kylppärin kaakeleita, syömään siirappia lusikalla suoraan purkista, tuijottamaan liian monta jaksoa Grace and Frankieta ja tekemään muuta sellaista mitä nyt ihminen tekkeepi, kun sillä on tunteet.

”Murehtiminen kertoo tarpeesta kontrolloida elämää. Voit yliajatella kaikkea tai sitten päästää irti ja hyväksyä sen, millaista elämä on nyt.”, toteaa horoskooppini kahvihuoneen pöydällä. Revin sen huomaamattomasti irti ja liiskaan teekupin pohjalle. Kollegalta saa sentään vähän vertaistukea, hän on kerännyt joulukiloja ja kertoo ampuvansa jonkun aamunkoitteessa, jos painoa tulee yhtään lisää. Totean käyneeni vaa´alla viimeksi lukiossa, mutta että voisin kyllä luopua pasifismistani ja lähteä vähän ammuskelemaan ihan seuran vuoksi. Pidämme pienen hiljaisen hetken ajatellen haikeasti hymyillen joukkoteurastusta, kunnes sähköinen kalenteri kilkattaa asiakkaan merkiksi.

Kannustan asiakasta ulkoilemaan, kirjoittamaan kirjeen tunteistaan ja puhumaan esimiehelle työmurheistaan. Puristelen samalla pöydän alla stressipalloa, ja mietin itse laittavani verhot kiinni, hautautuvani peiton alle ja astuvani ulkoilmaan peseytymättömänä erakkona kevään koittaessa.  Tyypin astuttua ovesta ulos heittäydyn hetkeksi makaamaan imuroinnin tarpeessa olevalle lattialle ja mietin, mitähän kuningasideoita terapeutillani on seuraavaksi tarjolla. Ehkä ilmaisen kaikki epämääräiset emootioni avoimesti jokaisessa kaupungin mainostaulussa? Vai harjoitellaanko vähän kehopositiivisuutta ja pyrin pyllistelemään paikallislehden keskiaukeamalla? En malta odottaa.

Luulen ,että jatkan kuitenkin tänäkin vuonna myös pitkäaikaisia harrastuksiani: kauhuskenaarioiden kehittelyä, äkkinäisiä paniikkiratkaisuja, epärealististen haavekuvien luomista – sekä tietenkin tanssimista rillit huurussa, vaikka sydän märkänisi! Sääli että bileet jäävät koronan vuoksi vähiin, parin pahamaineisen tequilan jälkeen olen pääni sisällä tanssilattian kruunaamaton kuningatar. Parhaana iltana joku setä tarjosi minulle ja ystävälleni kaksisataa euroa, jos jatkaisimme (rytmi)tajutonta kiemurtelua hotellihuoneen puolella. Vetosimme sheivaamattomiin sääriin ja pian saapuvaan yöbussiin ja jätimme tienaamismahdollisuuden väliin. Sittemmin olen pohtinut, että pitikö se saatana sössiä prostituoidunkin ura, kun trophy wifeksi ei ole ja järjestöpuolen leipä on murusina maailmalla!

otsikon teksti: Ruusut – Glitchit
kuva: minä

Kommentit (2)
  1. Pelkkää rakkautta sulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *