Älä tule paha talvi, älä takatalvi, tule hyvä talvi ja kaunis kesä
Ikävä ilmastonmuutos, älä vie meiltä vuodenaikojen kiertoa kokonaan pois! Näin toivon siitäkin huolimatta, etten voi väittää olevani rivakasti hangilla sivakoiva reipas ja tervehenkinen talvi-ihminen. Katselen lumen peittämiä puita pihalla ja kuurankukkia ikkunassa ihastuksesta huokaillen, mutta kylmänkestävyyteni on olematon. Aikuisiällä alkanut kylmäallergia on tuonut tullessaan roppakaupalla rasvoja ja vaatekerroksia, ja pakkasessa tarpoessa naama muistuttaa turpeaa turnipsia.
Teekuppi, villasukat, suklaakonvehdit ja mitä näitä muita kaamosajan kliseitä onkaan, joo joo, tykkään kyllä niistä. Mutta vttu kun se aamun kylmä viima vihmoo vasten kasvoja kävellessä töihin niin illalla siemaillut nautintoaineet unohtuvat aika vikkelään. Rillit ovat huurussa ja sormet jäässä, ja roskakatoksella vetää röökiä joka aamu se naama sinertävänä energiajuomaa tupakan ohella nautiskeleva tyyppi jolla on crocsit jaloissa. Tervehdin aina, hän ei koskaan. Toinen naapuri sen sijaan nyökkää kirein ilmein raaputtaessaan ankkajäässä torkkuvaa autoaan.
Hiihtokuvia siellä, hiihtokuvia täällä – yhtäkkiä koko suku on täynnä iivoniskasena räkä poskella paahtavia laturaivoajia. Kilot tippuvat, naama kapenee ja tili tyhjenee suksivalikoiman kartuttamiseen. Neljän-, viiden- tai kuudenkympin kriisiä on oiva purkaa sauvomalla ohi kaikista kaksikymppisistä urheilijanuorukaisista. Meikäläinen näyttää kyllä Marja-Liisa Kirvesniemen kadonneelta kaksoissiskolta kömpiessäni pipo vinossa ja trikoot jalassa lähikauppaan, mutta sen lähemmäksi hiihtohulluutta en pääse. Itku tulee vieläkin kun muistelee ala-asteen pakkotalviurheilua, sukset sutivat ja joka mäki tultiin mahalaskulla alas.
Jos olisin omakotipirtin emäntä, saattaisin taantua talvisin femakosta 50-luvun kotirouvaksi ja hoitaa kaiken huushollauksen, jos mahdollinen kumppani kolaisi lumet ja hoitaisi muut hyytävissä olosuhteissa tapahtuvat ulkohommat. Tai siis saattaisin tilata pizzat ja piirakat Woltilla ja kutsua kotisiivoojan kun puolisko möyrisi lumikasassa, mutta anyway. Olen kyllä ollut niin lumikolan kuin -lapionkin varressa, työnnellyt potkukelkkaa ja opettanut muksuja luistelemaan, mutta kaiken sen olen suorittanut yhtä nautinnolla kuin työleirin Siperiassa. Ajatuskin meritähdeksi topatun ipanan raahaamisesta varpaat jäässä luistinradalla saa aivoni jäätymään. Talvisia traumoja on riittämiin, tästä lähtien vain lempee ja lämpöö lääkkeeksi pakkaskeleille, kiitos!
Toppahousut ja kommandopipot ovat tulleet ulkoiluvarustukseeni jäädäkseen, enkä silti hihku ilosta pakkasmittarin paukkuessa rutkasti miinuksella. Yritän kuitenkin löytää motivaatiota mennä ulos : Lintujen ruokinta, eläinten ulkoilutus, jonkun luontokohteen bongaaminen, lyhtyjen laittelu kannonnokkaan. Vaikka harmaa on ihan hyvä väri, on työhuoneen ikkunasta avautuva maisema kieltämättä kauniimpi valkeaan lumipeitteeseen verhoutuneena kuin kokoharmaana. Joulun ajassa on niitä tummiakin sävyjä joista joskus kirjoittelin. Moni kokee yksinäisyyttä ja helposti niin aikuinen kuin laps´ jos toinenkin ainakin vertauskuvallisesti hankeen hukkuu, unhoittuu. Silti talven tunnelmassa on myös toivoa; kirkkaita tähtiöitä, yllättäviä viestejä kaukaisilta tutuilta, pienten eläinten jälkiä lumessa. Ihailen kaikkia jotka puurtavat ulkotöissä toppatamineissa, kiikuttavat kakaroita talviurheilun pariin tai reippailevat pyörällä töihin tuulessa ja tuiskussa, mutta aion olla armollinen itselleni ja ottaa talven vastaan omalla tavallani – pieninä piristävinä annoksina, torkkupeiton alta kurkistellen.