Ensin sattuu liikaa, ja sit vähän enemmän, ja viel vähän enemmän, kun sä kysyt miten elämä, miten sä

Piti lähteä parin päivän päästä, mutta en jotenkin osannut. Päivä venyi kahdeksi, kaksi kolmeksi ja kolme kuukaudeksi. 

Kun on surullinen, ulos lähteminen ei ole koskaan huono ajatus. Ainakaan se ei pahenna oloa. Ulos lähtemisellä tarkoitan luontoa, en nuhjuista lähikapakkaa (vaikka voi sillekin olla aikansa).

Kuivaksi karhitusta pellosta puskee heinää. Metsälammen suojissa räpiköi sorsapoikue. Ojan pohjalla lojuu kuivuneena jonkun pienen eläimen jalka. Elämä jatkuu ja päättyy, riippumatta minun olotilastani.

Käännyn tutulle metsäpolulle. Kuusien alla maan povessa lepäävät silkkiturkkinen koira josta piti luopua aivan liian nuorena, kissat nimeltä Kuu ja Laulu sekä kani, jonka menetys sai aikoinaan miehen kyyneliin. Hautakivellä istuu naapurin valkoinen kissa, elossa kai, ja katsoo minua vinosti – eikä vähiten siksi, etä sen naama on vinossa auto-onnettomuuden ja siitä seuranneen kömpelön kasaan kursimisen jäljeltä. Tunnelma on kuin Uinu uinu lemmikissä. Kissa nappaa suuhunsa kärpäsen ja katoaa. Meitä odotetaan mullan alla.

Juoppo herra, tätä nykyä kylän vanhin, hoipertelee tiellä tapaillen Leonard Cohenin lyriikoita. Kesämökkiläiset kulkevat kaulakkain katkokävelyä rantaan, ei ihme että hukkumistilastot ovat huipussaan. Joskus he matkustivat yhdessä Japaniin, nyt viinakaupan kautta maalle. Ainakin he ovat yhä yhdessä.

Kiipeän kalliolle, katson puhelimen heikosti välkkyvää kenttää. Ikävöin sanoja(si), niitä kurjiakin. Joku esittelee somessa kesäkurpitsoja ja lapsiaan. Sammutan kännykän.Ohi ajava rekka nostattaa ilmaan pölypilven joka leijailee ylleni. Olen tomuinen, pisamainen, mustelmainen ja takkuinen. Pian leikkaan tukan ja menen töihin. Pitäisi muistaa hieman hymyillä, ainakin silmillä, koska maski peittää kasvot. Katson naista ennen kesää otetussa kuvassa enkä tunnista enää itseäni siitä.

En kaipaa exceleitä enkä ikuista kinaa parveketupakoitsijan ja yläkerran rouvan välillä. En sitä, ettei yöpaidassa kehtaa mennä ulos. En kaipaa kivitaloja joiden yli ei näe, miten ilta värjää taivaan punaiseksi. Kaipaan kyllä lähikaupan tuttua karkkivalikoimaa ja mukavaa myyjää, tyhjänpäiväisiä Netflix-sarjoja ja lenkkipolkua. Lupaus seikkailusta tai edes kunnon väittelystä olisi tuonut minut takaisin kaupunkiin, nyt palaan bussilla ja pakolla.

hyvinvointi mieli matkat piha-ja-puutarha
Kommentit (2)
  1. Mie kyllä kaipasin sinua!
    Meinasin jo yhdessä vaiheessa laittaa sulle sähköpostiakin, kun säikähdin että jotain pahempaakin olisi tapahtunut (ja mitähän se olisi auttanut sinua,mutta minun mieltäni rauhoittanut kuitenkin).

    Mutta kiva kuulla että olet saanut oikein kunnolla sammaloitua ja rehevöittää sisäistä itseäsi kilpaa metsälampien kanssa.

    Tervetuloa, sinun sanailuasi on odotettu.

    1. Ihana! <3 Kiva olla kaivattu, ja kiva tulla takaisin.
      Kuulumiskysely-sähköpostikin on aivan sallittu ^_^
      Toivon mukaan sammaloituminen tuottaa jotain uutta kasvua, hehee

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *