Fyysinen ja emotionaalinen etäisyys ja läheisyys

Läheisyys ja etäisyys. Niiden välillä vuorotellaan jos jonkinlaisissa vuorovaikutustilanteissa ja ihmissuhteissa. Joskus toiveet eivät kohtaa; toinen tahtoisi olla kylki kyljessä, toinen ottaa omaa tilaa useammankin turvavälin mitalta. Kuinka avoin täytyy olla ja kenelle, mitä saa tai täytyy pitää itsellään? Onko salailu sallittua, missä menee oman reviirin ja kaksoiselämän raja?

Tuore seurustelusuhde. Tyypit treffaavat joka viikonloppu ja viikolla toisen tekisi mieli viestitellä. Yht´äkkiä puolisko määritteleekin, että älä häiritse arkisin, silloin minä vietän omaa aikaa. On turha odottaa vastausta viesteihin tai kuulumispuhelua, kotipihaan ei todellakaan saa mennä pyörimään. Juttuseuran puutteessa odotteleva osapuoli voisi vaikka kilauttaa kaverille, mutta onko oikein, että syvimmät tuntonsa vuodattaa jollekin muulle kuin omalle kumppanille? Ystävänä esitän epäilyni. Mistä johtuu, että lauantaisin lempi leiskuu, mutta viikolla eivät viestit viuhu, mitä tyyppi touhuaa kaikki illat?

”Sä olet niin sulkeutunut”, toteaa kollega, joka on vuodattanut vartissa viime vuosien seksiseuralaisensa, peräpukamansa ja historiansa herpeksen kanssa. Mietin mitä sanoa – panemisesta puhuminen tuntuu typerältä eikä diagnoosien kertaaminen puolituntemattomalle innosta. Yritän jutella niitä näitä säästä ja muusta, vaikka zombie-apokalypsista, mutta typpi toivoo verta kentälle. Juoruja, paljastuksia, jotain likaisempaa! Jotenkin tilanne kääntyy siihen suuntaan, että minä häpeän sisäänpäin kääntynyttä luonnettani ja laimeaa elämääni, ikään kuin parempi tai jopa ainut oikea tapa olisi avautua kaikista asioistaan kaikille taukotilan tyypeille.

Kaverin puoliso laittaa kymmenettä kertaa viestiä puolen tunnin aikana. Pyydän kamua laittamaan puhelimen puoleksi tunniksi pois ja juttelemaan hetkisen. Ei, viestien kilahtelu jatkuu, puhelinta ei saa laittaa laukkuun, saati äänettömälle tai puolisko näkee punaista. ”Mitä otit kahvin kanssa? Kauanko teillä menee?”, tenttaa kotona kalsareissa odotteleva tyyppi. Kun yllytän kaveria kertomaan työpäivästään, hän ei ehdi vastata puolisonsa tuoreimpaan viestiin. Kuluu kymmenen minuuttia, kun kumppani soittaa. Hän syytää solvauksia, antaa tulla asiaa parisuhteen pelisäännöistä ja uhriutuu kun hänen viesteihinsä ei reagoida reaaliajassa. Illan päätteeksi tuntuu kuin emme olisi kahdestaan olleetkaan, tarkkaileva puoliso kun on välissämme puhelimen muodossa.

Kaveri muuttaa kilometrikaupalla lähemmäksi. Ennen yökyläiltiin, vietettiin leffailtoja ja huristeltiin kerran kuussa bussilla puolin ja toisin puimaan tuoreimmat tapahtumat. Kun ollaankin melkein naapureita, kyläily tuntuu nololta. Mitä sitä nyt yöksi ainakaan jäämään, kun voi pyöräillä kotiin. En viitsi soitella, toisella on varmaan paljon muuta puuhaa. Toverin talon ohi lenkkeillessä on syytä katsoa toiseen suuntaan, ettei se kuvittele, että kyttään niiden perheen tekemisiä. Jätän joulupaketin ovelle, en kehtaa koputtaa ja tunkeutua tupaan muka häiritsemään.

Tuttava laittaa kepeästi viestiä, soittelee joskus ja kertoo missä ja miten menee. On vaikea hahmottaa sopivaa vuorovaikutuksen määrää. Milloin lopettaa näpyttely, vieläkö yksi emoji vai oliko tämä tässä? On tylsää, tekisi mieli höpötellä. Kutsuukohan toinen kylään tosissaan vai vihjaileeko vain vitsillä. ”Voitais vaikka laittaa ruokaa joskus?”, ehdotan epäröiden. ”Tunnin päästä käy”, toteaa toinen, mutta kalenterini on täynnä ja torppaan tarjouksen. Viestit loppuvat kuin seinään, kalenteria ei kaiveta esiin. Aikataulutus on pakollinen paha tässä työssä ja elämässä, tiedän että se voi olla vittumaista mutta ei nyt kai sentään mahdotonta? Toimitaanko ihmissuhteissa nyt tai ei koskaan-periaatteella: Olisin halunnut seuraasi nyt, ensi viikolla en? Palaan päivän päästä asiaan, kysyn kuulumisia, vastauksena on vuorokausien radiohiljaisuus. Yritän olla miettimättä mikä mättää, viikonloppuna vaellan kauppaan hakemaan ainekset yhden naisen ateriaa varten.

”Tule vähän lähemmäs, istu viereen, tule syliin, tuu kainaloon, kosketa tästä, älä mene”. ”Älä roiku, ota oma peitto, mene kauemmas, kun käsi puutuu, ei saa kutittaa, älä hiplaa.” Jokaisella on oikeus omaan tilaan ja omaan kehoon, keskimäärin ihmisen henkilökohtainen reviiri on noin 45 cm kehon ympärillä. Kaikenlainen kouriminen, koskettelu tai ahdistava tuijottelu on epäkorrektia. Vaikka perusperiaatteita tolkutetaan joka tuutista, silti tuntuu, että läheisyyden kaipuu tai kauhu on todella vaikea tunnistaa, tunnustaa, saati sanoittaa toisille.

Onko sinulle tuttua, että kollega tai kaupan myyjä nojautuu aivan liian lähelle, niin että haistat hänen parfyyminsa tai jopa mitä hän syönyt lounaaksi? Onko lääkäri tehnyt sinulle tutkimuksen kertomatta kunnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kysymättä saako hän koskea? Onko sinua halattu väkisin, pakotettu lapsena pussaamaan tätiä poskelle tai jätetty tyystin vailla kosketusta lähisuhteessa? Suurimmalla osalla on kaipuu jonkinlaiseen kosketukseen, mutta väkisin koskeminen voi myös rikkoa pitkäksi aikaa halun olla lähellä. Fyysisen läheisyyden ja etäisyyden säätely on tunteiden osoittamisen tai joskus jopa vallankäytön väline: Kuinka kipeästi sattuukaan, kun läheinen kääntää selkänsä ja vetäytyy kauemmaksi, kun itse kaipaisi lohduttavaa syliä.

Millainen on sinun henkinen ja fyysinen tilan tarpeesi? Viihdytkö yksin vai kaipaatko kaveria viereen aina kun mahdollista? Otatko helposti etäisyyttä, pelkäätkö sitoutumista? Miten pidät yhteyttä tuttaviin – paljon ja päivittäin, vähän viikoittain, et juuri koskaan vai silloin kun muistat ja sinua itseäsi huvittaa? Onko sinulla paljon läheisiä, jotka saavat tulla pääsi sisälle vai avaudutko ajatuksistasi vain harvoille? Entä ihokontakti: halailetko harva se päivä, kaipaatko kosketusta, tungetko tuntemattomienkin henkilökohtaiseen tilaan vai pidätkö tiukat turvavälit?