Gasoo, ei breikkei

♥

”Mä aina sanon kaikille että hitto että mä viihdyn itseni seurassa, mulla on niin hyviä ajatuksia”, toteaa tuore kollegani. Naurahdan ilahtuneena, heitto on kuin luvananto sille, ettei ole laisinkaan kummaa tai kamalaa mennä vaikkapa nauttimaan räpäytyksestä itsekseen. Itsevarmuutta lisää alueella myös keskenään heiluva hieman minua vanhempi leidi, joka joraa kumpparit sateisella nurmikentällä lipsuen ja kalastajanhattu lepattaen. Liityn meininkiin mukaan heti kun saan sadeasun viriteltyä ylleni, ja annan biitin viedä mennessään, vaikka massiiviset silmäpussini painavatkin pari extrakiloa.

Aika moni muikki on saapunut mutaiselle temmellyskentälle korkkareissa. Myhäilen muina täteinä – vain pikkiriikkisen vahingoniloisena – kun sadekuuro toisensa jälkeen valelee festarikansaa, ja itse säästyn vain pienellä kosteudella koska mukanani on repullinen vedenpitävää vaatetusta.

On niin kauan siitä kun viimeksi on päässyt isohkoon tapahtumaan ihmisten ilmoille, että tiiraan tyyppejä ja tapahtumia pirikiikarit huurussa. Ihmiset ovat niin kovin hupsuja, ja niiden lajityypillistä käytöstä on kiintoisaa seurata. Onneksi pääosassa ovat keikat, joiden aikana pääsen hankkimaan vähän lisää niskakipuja nyökytellessäni armottoman papatuksen tahtiin. Papatuksen lisäksi ilmoilla on myös rutkasti pajautusta, dankki sauhuaa vaikka sade huuhtookin suurimmat tuoksupilvet mennessään. Mietin, kuinkahan suuri kiusaus näköhavaintoni mukaan menossa mukana olevalla somesta tutulla poliisilla on vetää virkarooli päälle ja alkaa käräyttää käryttelijöitä. Tai voihan olla, että herra heittää itsekin spaddun huuleen.

Anyways, kaikki kukka(pun intended)kuosiin, sadetakkeihin tai minimittaiseen lateksiin ja muihin keinokuitukostyymeihin sonnustautuneet ihmisotukset krebaavat kohtuu kiltisti keskenään. Mukaan mahtuu melkoisia menninkäisiä, stereotyyppisiä räppäreiden festariheiloja joilla on korkeimmat korot ja dekolteeta napaan saakka esillä, pari kadunmiestä, keski-ikäisiä pariskuntia, hädin tuskin täysikäisiä teinipoikia, muutama mummo ja meikämamma. Sympaattisimpiin festaroijiin kuuluu romanipoika, joka saapuu portille suorissa housuissa, kauluspaidassa ja nahkakengissä. Sisään päästyään hän kiskaisee heimoasun ylle farkkurotsin ja päähän päheät punaiset aurinkolasit.

Kuten olen joskus kertonutkin, kaulatatskaheebojen lisäksi suomiräp-ukkelit ovat heikko kohtani. Ei nyt niin pahasti, että heittäisin Sloggini lavalle, mutta kuitenkin niin, että tunnen suurta hellyyttä heitä kohtaan. Rap-skenen tyypit ovat usein supersymppiksiä tyyppejä, ja vittumaisten vitsien sekä yhteiskuntakritiikin suurena ystävänä verbaalinen tykitys viehättää. Jamittelen suht sujuvasti niin Likaisen Etelän kuin SairasT:nkin tahtiin. ”Miten sä kelasit elää? Mitä meinasit vetää? Mieli muutetaan kemikaaleilla ja et tunne enää omaa itseäsi, hoet samoi paskoi vitsejäsi. Aivot sulaneena nenään lisää vikkelää, niin pääkoppa pysyy kasassa ja jos ei pysy niin maksusitomus fatasta ja pari tuoppii samalla.”

Jenkkirap on kyllä minulle vähän hankalampi haaste,en diggaa niin isosti siitä uhosta ja tuhosta ja kultaketjuista ja kelloista ja muijista ja autoista ja itseironian puutteesta. Tämänkin tapahtuman noloimmasta vedosta vastaaa amerikkalainen ”stara”, joka viis veisaa koronarajoituksista kaapaten ensin lavalle ja sieltä kai backstagelle kasan yleisön vähäpukeisimpia mimmejä. Typyt pyörittävät peppuaan ja muu väki pyörittelee lähinnä silmiään siirtyen suomiräp-lavalle astetta uugeemmän meiningin pariin.

Jenkkimesoamista kuulostellessani ehdin kyylätä kanssakarkeloitsijoita. Vanhassa kotikaupungissa kun ollaan, bongaan pari kouluaikaista tyyppiä yleisöstä. Kasvomuistini on pahuksen pettämätön, ja onkin huvittavaa kun he eivät lainkaan tunnista minua, mutta minä  hahmotan helposti heidät vähän vanhentuneenpina versioina ala-asteen koulukuvan palleroisista. Joku tinderöi tunteella, toinen soittelee lapselle kotiin ja kolmas kaatuilee selvästi päihtyneenä. Lähiöunelmaa.

Mielenkiintoisin ja samalla surullisin seurattava on muuan nuori nainen, joka painostaa poikakaveriaan ottamaan kuvia itsestään. Kerta toisensa jälkeen tytsy ottaa selvästi hartaasti harjoitellun somepose-ilmeen ja pungertaa pakarat pystyyn tarjoten parhaita puoliaan kameralle. Kammottavinta on todistaa muijan ilmeen totaalista muuttumista lempeästä ”Ah kun minulla on ihanaa ja rentoa festareilla rakkaani seurassa”- kameramuikistelusta totaaliseksi witchfaceksi aina kun poika laskee puhelimen alas. ”Näytä”, sihahtaa tuo noita-akka nätin neiti kesäheinän asussa, ja tyrmää järjestelmällisesti kaikki poitsun otokset.On naurettavaa,miten nuori miespolo suostuu ottamaan satoja identtisiä kuvia akkelista ainakin puolen tunnin ajan. (Arvio ajasta ei ole tehty taukoamattoman tuijotuksen vaan tässä ajassa esitettyjen biisien määrän perusteella, älkää huoliko.) Pojan naama alkaa pikku hiljaa punoittaa ja tytön feissi nykiä raivosta. Lopulta yksi kuva on tarpeeksi epätodellinen ja oikeasta kulmasta otettu. Typy uppoutuu puhelimeensa päivittäen kai festariposen someen.

Vaikka tuoreehko räptulokas Yeboyah onkin vielä noviisi raimauksessa ja taimauksessa, on hänessä potentiaalia – ja lisäksi dudette on itse asiassa festareiden ainoa leading woman, tsiisus mikä all male panel! Muutamien maneerien takaa löytyy viihdyttävä esiintyjä, jolla on aika lailla asiaakin rivien välissä. Vanhana femakkona katson kauhuissani, kuinka karmeimpien ja pahimmassa kaljassa örisevien räppiukkojen kainalopaikasta kisaavat tyttelit katsovat tai katoavat tyhjin katsein kun Yebo räjäyttelee lempeästi mutta tehokkaasti palasia patriarkaatista. Myös urpoimmat ukkelit katoavat keikalta vähin äänin, mikä onkin oikeastaan oivaa luonnonvalintaa, sillä sateeseen jäävät seisomaan vain parhaimman itsetunnon ja käytöstavat omaavat urokset, joille arvonsa tuntevat kaunis ruskea tyttö ei ole ongelma. Sinänsä soman kikkelinheilutusläpän keskellä Yeboyah on varsin kivaa vaihtelua:”Broflake oot pro fake en usko sun juttuihin. No way no way, Josè ei toi tommonen käytös oo oukei, ota vastuu omista teoistas, omista keloistas, omista ehdoistas.Ota hetki happee, mieti mikä sun henkistä kasvuu tehostais.”

Koska olen oivassa festarimoodissa aivan liian pitkän tapahtumatauon jälkeen, katsastan kaikki paitsi yhden esiintyjän. Sekin jää väliin vain siksi, koska päätän loppuillasta että tahdon todistaa Heikki Kuulaa aitiopaikalta, ja tämän vuoksi sulkeudun hetkeksi huussiin vaihtamaan kuivempaa vaatekerrosta ylle. Kuulen kyllä bajamajaan missaamani artistin melko tarttuvat lyriikat ”Heiluta sun huumetukkaa”,  joka töminästä päätellen saa kannatusta tuntuvassa tuiskeessa olevasta yleisöstä.Huimausainesten sijaan tankkaan Pepsiä ja pastilleja kitusiini sekä valelen itseni käsidesillä ennen kuin suunnistan kohti Kuulan välitöntä läheisyyttä. Haluan nauttia kulttuurista mutta välttää toki koronaa, joten sanon yllättävän tiukasti vieressäni notkuvalle heebolle, että jos tämä koskee minuun vielä kerran niin kutsun järkkärin hakemaan hänet pois. Tyypperö katsoo minua murhaavasti mutta lopettaa nojailun olkapäähäni.

Toisella puolellani eturiviä valtaamassa tönöttää onneksi ihanan asiallinen naisoletettu, joka yrittää saada omana vierustoverinaan tötöilevän teinitytön hiljenemään. Kuulan kanssa lavalle ovat nousemassa myös Juno ja Pyhimys, joista jälkimmäistä tyttö kirkuu rakastavansa. ”ARVAA MINKÄ IKÄNEN MÄ OOOON???!!”, kirkuu sikiöikäiseltä näyttävä vauvanaama enkä kuule sen paremmin arvausta kuin vastaustakaan. ”Arvaas minkä ikäinen Pyhimys on? Yhtä vanha kuin mä”, toteaa nainen lakonisesti ja tytön suu menee mutrulle. ”Ai sä oot tommonen ankeeeee”, hän toteaa vänisevällä äänellä, mutta tokenee kyllä hieman. Voisin halata naista siitä hyvästä että hän tukki lapsipolon suun, mutta tyydyn tautiturvalliseen nyökkäykseen.

Kun Kuula ja kumppanit nousevat lavalle, tekisi minunkin mieli oikeastaan vähän kirkua. Ei siksi että nyt aivan rakastaaaaaisin häntä tai heitä, vaan koska keikkakaipuu on ollut niin kova. Siksi teinarin tajuton sekoaminenkaan ei enää jaksa häiritä, häröilköön niin paljon kuin jaksaa, vaikka vähän kauhistuttaakin lähteekö tytöltä taju sillä karjumisella. Unohdan niin teinit kuin muutkin murheet kun keikan avaa huikea versio Kynnet, kynnet-hitistä. Myös Ekstaasinappi raikaa kolmiäänisenä: ”Olit pilvessä kun tavattiin, barbituraateissa kun erottiin..”

Kokoonpano esittää monta tuttua suosikkia Kuulalta ja Pyhiltä, eikä minulle hiukan tuntemattomampi Juno jää tovereilleen kovin pahasti kolmanneksi; sen minkä hän lyriikoiden unohtelussa häviää, hän paikkaa kauniisti hymyilemällä, hehe. Keikan kohokohtiin kuuluu ehdottomasti Heikin hulvaton Hoe-biisi ”Mul hittii, kukkaa, sun laiffi kakkaa, mun laiffi sun paskalaiffii hakkaa. Ehkä oon päässy yli tän jutun, sut ku nään, nään vaan vanhan tutun. Jonkun runkkarin käsikynkässä steissil sä työnnät lastenkärryjä… Miten menee hoe, miten miten menee hoe?” Myös Pyhimyksen jättihitit saavat luonnollisesti kusisen urheilukentän tärisemään ja ravan roiskumaan.

Kävelen kotiin pimenevässä yössä väistellen potkulautoja, pupuja ja penskoja. Olen aika tyytyväinen keikkalointipäivääni, ja totean tarjonnan olleen keskimäärin mainiota, sillä minä, ruokaa rakastava ihminen,olen unohtanut syödä koko päivänä. Tilanteeseen tarjoaa ensiapua muutama yöllinen voileipä, ja projekti jääkaapin tyhjennys jatkuu aamulla. Mene pois paha korona, kansa kaipaa kulttuuria – minä ainakin!

*Otsikko: Kube