Harrastuksista hitosti iloa arkeen
Korona-aika on ehkäpä elämäni pisin katkos harrastuksista! Vuosien varrella on tullut töppäiltyä ties missä yhteisöllisissä puuhissa, eläinsuojeluhommissa, kuvataidekoulussa ja vähän heppahommissakin. Muutamia muita mainitakseni:
Musiikkileikkikoulu
Kun olin pieni, äitini toivoi tyttärestään lie kultturellimpaa kuin itsestään, ja raahasi minut melkein taaperona musiikkileikkikouluun. Siellä sitten rämpytettiin kannelta ja rahisteltiin rytmisoittimia – ja minä kammoksuin kakofoniaa niin kovin, ettei äiti saanut lähteä omille asioilleen, vaan hänen piti tönöttää tunti kerhopaikan eteisessä lukien naistenlehtiä. Se siitä laatuajasta! Valitettavasti harrastus todisti sen, että olin perinyt äitini nuottikorvan sekä lauluäänen ja isäni juron jääräpäisyyden – eli piirteet olivat loksahtaneet aivan väärin päin muusikon uraa ajatellen.
Paritanssi
Teininä paritanssi tarkoitti vapautta, oman kehon haltuun ottamista ja vähän myös kaulailua supersöpön tanssiopen kanssa. Sain olla samaan aikaan Sporty spice, Peppi Pitkätossu, ja ihan vain minä, lettipäinen nelisilmä ja silti riittävän hyvä tanssilattian prinsessaksi! Tunnelma oli toinen, kun kömmin paritanssin pariin uudelleen aikuisella iällä on-off suhteestaan taukoa pitävän työkaverin esiliinana. Rivissä rehvakkuutta tavoitellen seisovat ukkelit ja tanssikenkiään kiillottavat naisoletetut olivat toista maata kuin minä tennareissani. Eräs äijä katsoi oikeudekseen ravistella minua, kun en tarttunut hänen käsiinsä tarpeeksi rennosti, ja yksi vanhempi rouva veti sen verran eroottisen esityksen että kuka tahansa olisi langennut tämän femme fatalen pauloihin. Eräällä kerralla pääsin verestämään Cha cha-taitojani, tai niin kuvittelin kunnes parinani ollut mies tokaisi ”Sinähän kummasti vetkutat”, ja katosi ovesta ulos jättäen minut kuin nallin kalliolle. Kurssin jälkeen kollega kirjoitti pitkän kaipaavan viestin exälleen ja he palasivat takaisin yhteen. Tarjonta tarkistettu, mitään parempaa ei ollut näköpiirissä.
Elävän mallin piirtäminen
Tämäkin tapahtui erään kollegan kanssa. Tiesin hänet ammattimaiseksi piirtäjäksi, ja haalin jo valmiiksi häpeissäni epämääräisen kasan lyijykyniä ja vesivärejä kangaskassiini. Taideluokassa hengaili höpertyneen oloinen ohjaaja, sekä aamutakissaan loikoileva malli. Alkuhorinoiden jälkeen tämä tempaisi kaavun yltään paljastaen noin 140 cm mittaisen varren, uhkeaa lihaa sekä paljon mustia hiuksia ja muuta sellaista. Kurottelin nähdäkseni menninkäisen tarkemmin, ja yritin tuhertaa jotain muutakin muotoa tukevasti tissipainotteiseen teokseeni. Ohjaaja köpötteli maalaustelineiden välissä mittaillen katseellaan niin mallia kuin tekeleitäkin, antaen ohjeita mittasuhteista. Hänen lähestyessään minua, loiskautin hätäpäissäni punaista väriä piirrokseni päälle. Nähdessään teokseni, menkkaverellä valellun näköisen renessanssinaisen, hän totesi kai minut toivottomaksi tapaukseksi ja käveli onnensa ohi vinkkejä antamatta.
Naurujooga
Luojan kiitos kertaluontoiseksi jäänyt kokemus oli kuvottava ja traumaattinen. Sterotyyppistä päiväkodin opea muistuttava muija kaiveli jostain taikarömpsästään kaikkea kivaa pellenaamarista palloihin, ja aloitti armottoman pakkonaurattamisen. Klaustrofobia kasvoi kohtuu suureksi, kun sekoilimme suljetussa tilassa ja kaikkialta hyökkäsi silmille hahmoja jotka huusivat ”Hahhahhaa, hohhohhoo. Tämä leikki paljasti kyllä tehokkaasti tyyppien sisäiset patoumat : yksi poistui ovet paukkuen, pari taas nauroi pissat housussa niin pitkään että lopulta itkivät ja eräs kieri lattialla psykoosin partaalla. Helvetin huonot vitsit sallitaan, mutta väkisinkutittelu, irvistely ja kaikenlainen aikuisten pelletouhu pitäisi lailla kieltää. Jooga oli kaukana kyseisestä karmeasta kidutuksesta, ja kivusta nautintoon ei ollut matkaa pelottavan vähän vaan ihan todella paljon!
Konstellaatio
Tätä ei voi oikein ymmärtää, ellei itse kokeile – eikä välttis silloinkaan. Vaati roppakaupalla taikauskoa, heittäytymiskykyä ja ylisukupolvisia traumoja , että saa itsensä sellaisiin tiloihin mitä nämä sessiot vaativat. Jos itkeminen ja kiemurteleminen lattialla ei muutoin onnistu, perhekonstellaatiomeiningit tarjoavat siihen oivan tilaisuuden.”Perhekonstellaation avulla nouseevat näkyväksi systeemiset (perhe/sukusysteemit) teemat ja traumat joihin on usein mahdotonta päästä käsiksi millään muulla tavalla, mutta jotka toimivat tukoksina elämässämme.” Toisin sanoen, joku valikoi jonkun oman sukunsa kipukohdan, vaikkapa murhan, ja muille siitä sen kummemmin kertomatta nimeää porukasta ihmisiä eri rooleihin. Ihmisten pitäisi sitten alkaa jotenkin intuitiivisesti heilua roolissaan, ja ottaa tai olla ottamatta kontaktia muihin mukana olijoihin. Kaiken epäterveen venkoilun kruunaa se, ettei konstellaatiossa puhuta lainkaan. Tajunta laajenee kummasti, kun saat rooliksesi Suomi-neidon ja Venäjän rooliin eläytynyt nuori psykologi tönii sinua lasittuenein katsein.
Asahi
Hieman hieltä haiseva jumppasali, tätejä jumppatossuissaan. Eläkeiän ohittanut mutta ikävuosia lakkaamattomalla liikunnalla kerryttävä ohjaaja on levittänyt CD-levyjä vanhan mankan viereen, soitin on suurempi kuin hän itse. Musiikin pätkiessä hän luopuu taustahälystä tyystin, ja aloittaa session heiluttelemalla käsiään puolelta toiselle. Tätä liikettä toistetaankin sitten viisitoista minuuttia, ja mamselli kehuu kaiken aikaa itseään kiihdyttäen samalla käsiensä liikettä niin, että permanentin päällä keikkuva kukkapinni tutisee. Loppurentoutuksessa hieromme piirissä toistemme olkapäitä ja värähdän vaivaantuneena. Sitten meidän täytyy tarttua toistemme käsiin, ja tätönen sanojensa mukaan ”tarkastaa kaikkien timanttisormukset”. Minulla ei tietenkään ole sellaista, ja hän katsoo minua säälien sanoen tuovansa omansa joskus kotoa näytille. Onneksi hänen muistinsa ei ole enää ihan priimaa, ja sen sijaan hän kiikuttaa tunneille vanhentuneita joulukarkkeja joita hän tarjoilee tonttumuorin hameeseen sonnustautuneena. Käsien heiluttelu ja kehuminen on vielä ahdistavampaa, kun kurkussa painaa iso kinuskinen möykky ja edessä pyörii punaiseen samettii verhottu perse.
Draamakoulutus
Uskomatonta kyllä, olen päätynyt näyttelemään jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä. Eleetöntä ilmaisuani on kuvailtu Kaurismäkeläiseksi, mutta kai se suomalaiselle kehu on. Teinejä jahtaavan pervosedän luonneroolin vakuuttavuudesta en ollut aivan varma, mutta sen sijaan pöydän alla itkevä lapsi sai paljon positiivista palautetta. Tukeakseni tätä ambitiotani työpaikka tarjosi minulle kerran tilaisuuden vahvistaa ”draamaosaamistani”. Sehän tarkoitti sitten sitä että lyötiin kättä yhteen ja jalalla koreasti koko päivä. Koulutus oli oikeastaan yhtä pitkää, piinaavaa tutustumisleikkiä. Sellaisista tilanteista selviää vain joko ottamalla ankeuttajan olomuodon tai ryhtymällä oman elämänsä stand up-koomikoksi. Vaihtelun vuoksi valitsin jälkimmäisen, ja roastasin itseäni niin roisisti,että muut nikottelivat kiusaantuneina. Ihan loppuun asti ei koomikkoenergia kantanut, vaan silmät kiinni suoritettavien liikeharjoitusten aikana pyörähdin parilla piruetilla taukotiloihin hengittelemään. Draaman kaarta kerrakseen.
Koska harrastekokeilujen määrä elämässäni on tähän saakka ollut kohtuullisen vakio, on koronan mahdollisesti hellittäessä keksittävä jotain uusia kauheuksia. Tantrakurssi, taistelulajit tai batiikkivärjäys voisi tuoda uusia elämyksiä arkeen. Oman paikkakuntani tarjonta on kyllä aika rajallinen, joten todennäköisesti päädyn maalaamaan akvarelliasetelmia tai inspiroitumaan ikoneista.