Kohtele hevoos ku rakastas/ Tai lärvis laatalla laatassas

Soluttauduin penskana sujuvasti talleille tietämättä hevonpaskaakaan hevosista. Kiitos suorastaan aggressiivisen heppahullujen kavereiden, kai jotain oppeja jäi vuosien varrella minunkin takataskuuni.

Friendship is magic

My little ponyista hepohommat oikeastaan lähtivät, kampailimme lapsuudenystävän kanssa muovikonien harjoja ja herättelimme uinuvia heppahaaveita. Muistan että yksi poneista oli Puntsu-Kake, iso kaakki jolle kelpasi kaura ja joka yritti aina loikata pienen ponin selkään… Poneista siirryimme sitten roolileikkeihin joissa olimme joko julmia ratsastuksenopettajia tai hurjia heppoja, ja kaverin pikkusisarukset saivat sitten kärsiä seuraukset.  Lapset itkivät ja juoksivat joko edellämme tai perässämme riippuen kulloisestakin luonneroolistamme. Ymmärrän, miksi meistä tuli heppatyttöjä ja heistä ei..

Eka potku, tajun menettäminen, hevosista puhumista lopeta en

Todellinen hevosurani starttasi rapistuneelta ratsastuskoululta, jossa kaikki sekundahepat ja luonnevikaiset kaakit ”nauttivat” hevostyttöjen hellästä harjauksesta ja maneesin kiertämisestä ympäri. Kaverini hoitohepo osoitti kiitollisuuttaan puremalla mirkulta palan poskesta irti – teko herätti minussa suurta kauhua ja kunnioitusta näitä domestikoituneita mutta sisimmässään hurjia heppoja kohtaan. Vieläkö on villihevosia?

Talliturneeni jatkui astetta asiallisemmalle tallille, mutta fanaattinen, sanoisinpa että opetusmetodeissaan jopa sadistinen toverini tuhersi minulle hevosiin liittyviä kirjallisia kokeita (!), ennen kuin hyväksyi minut seurakseen hevostelenaan. Miellyttämishaluisena herkkiksenä tuhersin illat itkua ja heppatehtäviä – minun tuli tietää niin hevojen värit kuin satulan osatkin ennen kuin selvisin tästä true-hevostytön initaatioriitistä.

Kun koe(ttelemus) oli läpäisty, pääsin lapioimaan ilolla paskaa ja harjaamaan hikisiä kaakkeja. Palkaksi pääsin joskus talutusratsastamaan vanhalla Suomenhevosella kaverini kuvatessa suoritusta, ja toisinaan säästin viikkorahani ihan oikean opettajan alkeistunteihin. Tunsin itseni astetta alhaisemmaksi olennoksi verratessani verkkareitani kanssaratsastajien piukkoihin pöksyihin ja chapseihin, mutta päätin hammasta purren että ei sitä saatana housuilla hevosta ohjata!

Laukkaan pellon päähän ja pellolle jään

Jokusen heposteluvuoden jälkeen aloimme myymään omatekoista lehteä, haaveena Islanninhevosvaellus. Tuo naapurin mummojen säälistä ostama kirjallinen tuotos tahkosi meille sen verran kiitettävästi pätäkkää, että seuraavan kesän lopulla pääsimme kuin pääsimmekin vaeltamaan ihanilla issikoilla. Kaverini ei oikein kestänyt sitä, että selvisin ihan hyvin, vaan heitteli piikikkäitä kommentteja taidoistani siihen saakka, kunnes vaelluksen vetäjä totesi ystävällisesti että täällä aukovat turpaansa vain hevoset. Yhteistyömme hevosten ja journalistiikan kanssa ei enää koskaan palautunut ennalleen, mutta sain joskus hoitaa hänen kaniaan.

Issikkavaellus antoi minulle varmuutta hevosurheiluun, ja uskaltauduin ummikkona esteratsastusleirille . Kokemus oli monin tavoin traumaattinen, koska leirillä oli tyttö joka masturboi Heppahullu-lehtien kanssa, tipahdin suurehkon hevosen selästä estettä ylittäessä ja todistin brutaalia eläinrääkkäystapausta (josta eläinoikeuspohdintani saivat viimeistään oikein kunnon kipinän ja) johon lapsena en osannut reagoida, mutta näillä ikävuosilla puuttuisin vähän toisella tapaa. Hyvä ratkaisu elukan kiduttajalle voisi olla esimerkiksi että ”- – painetaan naamaasi väkisi hevosen paskaan, hevosenkengillä pieksemällä piestään, piestään pieksemällä sun päätä vitun näätä, vääntämällä niskas väännän nurinkurin, kiinni hirsipuuhun säädän käävän..”, tai jotain vastaavaa sakinhivutusta.

Kesät lapsuudenystäväni lähitallilla jäivät muistoihin paljon idyllisempinä kokemuksina. Taluttelimme pörröisiä polleja laitumelle, ratsastimme hurjaa heppaa maastossa ja ajelimme ponikärreillä. Karvaturrikoirat ja itsetietoiset kissat heiluivat tallin hommissa mukana, ja omistajat antoivat auliisti rapsutella eläimiä päivät pitkät. Siitä asti olen elätellyt fantasioita omalla pihalla käyskentelevistä kiukkuisista poneista tai sympaattisista Suomenhevosista. Ei ole näkynyt prinssiä eikä häntä selästään heittänyttä valkoista ratsuakaan laukkailemassa vuokrakaksion asfalttipihalla – korkeintaan hyvällä mielikuvituksella voi kuvitella Marskin hevosen kaviot kopisemassa kadunkulmassa. Mutta hei, heppatyttö ei hellitä!

Vakavii tammoi ja vakavii vammoja

Viimeisin kosketukseni heppaan tapahtui noin vuosi sitten, kun kollega vei minut tallille jossa hänen (sittemmin edesmennyt) hevosensa asusti. Hänen liikuttaessa omaa senioripolleaan sain verestää taitojani suurella Suokilla. Iso hevonen pelotti niin maan perkeleesti, ja kevennys sujui vähemmän kevyesti. Koni vei minua ihan 6-0,mutta loppua kohden pääsimme jonkinlaiseen kompromissiin menosuunnasta ja – vauhdista.

Matkalla tallireissulta kotiin hieroin ajatuksissani unisia silmiäni hevosenkarvaisilla hanskoilla. Se oli virhe! Kotosalla peilistä tihrusti kyklooppi, sillä toinen silmäni oli muurautunut kiinni. Mitkään vesihauteet eivät tuoneet tilanteeseen helpotusta, ja kun silmäluomen raosta alkoi tursuta visvaa, lähdin rynnistämään kohti päivystystä. Sieltä sain droppia naamaan ja tippaa silmään, mutta seuraava päivä meni saikkuillessa.

En tiedä tällä hetkellä, mitä ajatella hurjimmista hevoshommista. Vaikken kovin aktiivisesti hevosteluja seuraakaan, olen bongannut hyvää kehityskeskustelua heppojen kohtelusta. Kaikenlainen suusta repiminen, kylkiin potkiminen ja piiskalla läpsiminen on vastenmielistä. Ymmärrän niitäkin ääriajattelijoita, joiden mielestä hevosta tulisi liikuttaa vain maasta käsin. Esimerkiksi kuolaimet ovat keksintönä aika karmaisevat. Ulkomaisten kisojen kauhea kuvamateriaali veri suussa juoksevista tai jalkansa katkovista eläimistä kummittelee mielessäni. Minun mielestäni ainakin perusfaktat on todettava ääneen : Kovin painava ihminen ei kuulu pikku ponin selkään, ja hevosia tulisi ohjata porkkanalla (sekä symbolisesti että joskus kirjaimellisesti) eikä pakotteilla. Herkkä saaliseläin etsii turvaa ja yhteyttä ja kavahtaa väkivaltaa. Ollaan helliä oreille niin orit ovat helliä meille.

Toto-laput täytetty, näytetty, miten tahkoo massii

Mutta entäs onko heppapoikia olemassa? Ainakaan omassa nuoruudessani ei poikaoletettuja paljoa talleilla tavannut. Hevosmiehiä sen sijaan todistettavasti on Toton (siis pelin, ei bändin) parissa, lännenleffoissa ja koneja ohjastamassa, joten mistä salaliitosta on kyse?! Harjoittelevatko poitsut hevostelutaitojaan jossain kotitilan suojissa vai yön pimeydessä muiden hevonleikkien ohessa? Sitten nämä kauniit ja rohkeat hevosmiehet  laukkaavat esiin kypsässä iässä, ohimot charmantisti harmaantuneena, kohti auringonlaskua. Hirn.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kymmenisen vuotta kala-kasvisruokavaliolla olleena lähes ainoa salaisesti kaipaamani lihavalmiste on metwursti…

Tässä vielä biisejä jotka ovat heppatyttöjen huulilla ku kulta katriina:

Hellä ori – Lord est ja Mariska

Horse attack sqwadin kaikki biisit 

Juokse sinä humma – Tapio Rautavaara.

Jenkka hevosen puhdistamisesta – M.A. Numminen

Heppa – Ultra Bra

Takalan Matin laulu – Sanfrid Takala

Nelijalkainen ystäväni – Pertti Puikkonen

Kättä päälle ja käsirahaa – Hortto Kaalo

Ihahaa – PMMP

Kuva: minä