Hei mummo

Vaikka en ole ”hautojen palvoja”, kuten tuttavani asian ilmaisisi, olen käynyt suht usein mummoni haudalla huokailemassa, sattuuhan se sijaitsemaan samassa kaupungissa jossa äitini asuu. Hautausmaa on kaunis ja rauhallinen, ja haudalle istutetut samettiruusut kukkivat vielä elokuun lopussakin täydessä terässä. Kerran talutin siellä koiraa, ja se loikkasi läheiseen suihkulähteeseen – sain pahoja katseita, mutta tiesin ettei mummo olisi suuttunut.

Mummo oli minulle aina jonkinlainen esikuva, ei siksi että hän olisi jotenkin täydellinen, vaan ennemminkin kaikkine rosoineen ja säröineen. Hän oli kuukasvoinen nainen joka teki itse kaiken ja vähän vielä enemmän, ei ollut stereotyyppinen äitihahmo mutta piti hengissä hervottoman määrän muksuja, lypsi lehmiä, raivasi peltoa ja lähetteli kirjeitä niin kunnalle ja kaikille mahdollisille valtaapitäville kritisoidakseen epäkohtia – ja ehkä vähän myös kerjätäkseen rahaa itsensä ja perheensä hengenpitimiksi. Vielä vanhanakin hän huusi unissaan että ”Lapset kylymettyy kun niillä ei uo kenkiä!”.

Vaikka mummo oli pyöreä, ja jo varhain ryppyinen kuin pergamentti, hän ei koskaan epäillyt viehätysvoimaansa. Hänessä oli karismaa kerrakseen. Kun mummo pääsi eroon väkivaltaisesta aviomiehestä (ero oli hurja ratkaisu siihen aikaan), hän ei epäröinyt heilastella helläkätisen hierojan kanssa eikä pitää pientä flirttiä kylillä. Vielä viimeisinä päivinään hän totesi ”Se nuori mieshoitaja kävi yöllä vaihtamassa minulle vaipan, mutta oli kohtelias eikä yrittänyt mitään!”

Kun vietin lomia mummon luona, minulle avautui vapaus jollaista ainoalla lapsella kaupungin kerrostalolähiössä ei muutoin ollut. Oli turvallista mutta jännittävää ; Kävimme kauppa-autossa ostamassa pakettitolkulla jäätelöä, kävimme kylässä kaikkien naapurien luona ja ajelimme kesäisin pyörällä (minä tarakalla istuen) sekä talvisin potkukelkalla (mummo suostui istumaan kyydissä vasta ikäloppuna, siihen asti hän halusi aina olla kuskin paikalla).

Aina tapahtui kaikenlaista jännittävää: Milloin ukkonen katkaisi sähköt ja rakensimme patterilla toimivaan radion antennin kuunnellen musiikkia keittiön pöydän alla myrskyltä piilossa, milloin pelastimme sorsia jotka olivat juuttuneet naapurin katiskaan. Mummo osasi komentaa napakastikin, mutta enimmäkseen hän oli ymmärtäväinen,oli kyseessä sitten juopporetkun ukon koiraparan ruokkiminen, puumajan rakentaminen tai retki autiotaloon.

Muistan, kun nuorena aikuisena sain ihanan Facebook-viestin ihastukseltani, mutta puhelimeni simahti eikä laturi ollut sattunut mukaan. Mummo ymmärsi lemmentuskan olevan akuutti ja soitteli sujuvasti lankapuhelimellaan pitkin pitäjiä kysellen, keneltä heltiäisi apua. Sopivaa laturia ei löytynyt, mutta mummon neuvoilla pyöräilin pikavauhtia erään neidin mökkiin käyttämään hänen tietokonettaan vastatakseni romanttiseen sepustukseen. Kuinka hurmaavaa!

Vanhemmiten ihminen muuttuu usein herkemmäksi, ja mummonikin itkeskeli viimeisinä vuosinaan harva se tovi. Aiemmin olin nähnyt hänen kyynelehtivän vain kahdesti : Silloin, kun hänen vanha kultakellonsa katosi, sekä silloin, kun katsoimme Salaista puutarhaa telkkarista.

Siinä mielessä mummoni oli yli-ihminen, että toisin kuin meikämilleniaali ja monet muut, hän ei harrastanut valittamista. Mummo ei koskaan kitissyt tylsyyttä, märissyt vaivojaan tai nillittänyt turhista. Hän oli ratkaisukeskeinen toimija – asioiden eteen joko tehtiin jotain tai sitten niiden annettiin olla sen kummempia vatvomatta. Tietty järjestys kyllä olla piti, hommat oli hoidettava loppuun asti tai niistä tuli napakka, välitön palaute.

Mummo oli minua kohtaan lepsumpi kuin omia lapsiaan, eikä teettänyt niin rankkaa työtä. Hän kuitenkin arvosti ahkeruutta, ja kaiken höpsöttelyn lomassa täytyi vähintään kopistella matot, nostaa perunat tai korjata vähän jotain pientä. Vanhassa talossa riitti aina puuhaa.

Mummo itse puursi kaiken maailman projektien parissa, ja onnistui telomaan itseään muun muassa iskemällä kirveellä polveensa, kaatumalla saunan kuumaan kiukaaseen ja jäämällä puuliiterissä kaatuvan puupinon alle. Hänellä oli yhdeksän henkeä kuin kissalla, mutta koittihan tietysti sekin päivä, kun niitä ei enää ollut jäljellä yhtäkään. Mummon vakiolausahdus oli ”Ei minulla oo mittään hättää”. Se jäi myös hänen viimeisekseen.

perhe vanhemmuus ystavat-ja-perhe rakkaus
Kommentit (6)
  1. Ihana teksti. Mummosi oli selvästi huipputyyppi. ❤️

    1. Voi kiitos! <3
      Hän oli kyllä mahtava muikkeli.

  2. Atro Niiniluoto
    9.9.2021, 10:43

    Kaunis kirjoitus. Itse käyn isän vanhempien haudalla jouluisin.

    1. Kiitos!
      Hautausmaalla onkin kaunista joulun aikaan,
      hyvä hetki muistella edesmenneitä läheisiä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *