Itku silmässä ja räkä nenässä oon selittämässä, että erehdys tässä on ehdottomasti nyt päässy käymässä

Minusta ei taida saada viileää virkanaista tekemälläkään, ja tähänastiseen työelämään mahtuu monenmoista toilailua ja töppäystä. Jaan tässä jokusen, koska haaveilen yhä että väite avautumisen häpeää hälventävästä vaikutuksesta tulisi toteen, ja koska mokailujen myöntäminen saattaa toimia vertaistukena jollekin, joka on juuri häpäissyt itsensä. ”Nolous on ominaisuus”, totesi esimieheni taannoin, ja tämä tokaisu luonnehtii lienee (työ)persoonaani(kin).

Itkupilli edustaa
Kyynelehtimiskeissejä on lukuisia, ellei jopa lukemattomia, mm.
* Uusi pikkupomo kertoi koirastaan
Lähiesimies tiesi minut eläinten ystäväksi, ja tuli kuvan kera kertomaan koirastaan, joka oli pentuna alkanut hamuilla hänen
tissiään sylissä ollessaan. Jostain syystä mielikuva turvaa ja ravintoa etsivästä karvapallosta liikutti minut räkäitkuun, ja tästä pomo muistutti minua useamman kerran myöhemminkin.
*Työtoveri räjäytti sillat takanaan ja ilmoitti aamupalaverissa ottavansa loparit.
Huumorintajuisen ja konekiväärin lailla nauraa räkättävän kollegan menetys tuntui ihan suunnattoman suurelta menetykseltä, ja muistan vain valtavan kyynelten tulvan ja lähtöä tekevän työkaverin huudahduksen ”Antakaa nyt joku tolle nenäliinoja!”.
* Klassiset firman pikkujoulut menivät pitkälti persiilleen, ja suorastaan traumatisoivan huono ilmapiiri heijastui niin illallispöytään kuin jatkoillekin. Toimistolla istahdin itkemään työhuoneeseen, ja joukkoon liittyivät kännissä sukkahousut päässä lohdun sanoja toisteleva pomo, huolestunut tiimikaveri ja viinanaukkuja tarjoava terapeuttitäti. Lopulta lohduttomuus äityi niin suureksi, että soitin apuun jo kotiin lähteneen työkaverin, joka saapui paikalle glittermekossaan kuin pelastava enkeli tuoden mukanaan kaljaa ja voimauttavaa musiikkia!

Pitkät päällä kokoukseen
Olin nuori, innokas ja epävarma kulttuurisihteeri, ja yritin opintojen ohella säätää ja häärätä jos jonkinlaista keikkaa, projektia ja illanviettoa. Sähköisen kalenterin käyttö oli hukassa silloin niin kuin on nytkin, ja tärkeä palaveri oli jäänyt huomaamatta. Kesken hikisen kostean pyöräilylenkin puhelimeni soi, ja työkaveri huusi kiihtyneenä puhelimeen että olen jo vartin myöhässä. Minulla ei ollut harmainta hajua mikä homman nimi oli, mutta poljin valon nopeudella kohti kokouspaikkaa ja astelin pukumiesten keskelle hikeä valuen, ilman rintaliivejä ja reikäiset tuulihousut jalassa. Selittely oli siinä kohtaa täysin turhaa, joten pahoittelin myöhästymistä, nappasin talouspaperin naaman pyyhkimiseen ja toisen muistiinpanopaperiksi ja lainasin eräältä herralta kynää. Kokous meni konemaisesti nyökytellen ja paitaani irti ihosta nyhtäen sekä yrittäen olla huomioimatta pisaroiden tipahtelua pöydälle. Paltsun lopputuloksena sain kohtuuhyvän kokoonpanon bileisiin soittamaan, joten kaipa kokoustus sujui siedettävästi vähän brutaalimmassakin ilmiasussa.

Pyörätuoli jumissa
Toimin aikoinaan äärimmäisen äkäisen ja supersympaattisen ukkelin avustajana. Hänellä oli nihkeästi kulkeva pyörätuoli, jota yritin miekkosta puolet pienemmän elopainoni voimin lykkiä. Tuska oli todellista erityisesti talvisaikaan, jolloin liukastelu ja jos jonkinlainen jäätyminen oli arkipäivää. Koska invataksin saanti oli tiukassa, lähdimme eräänä joulunaluspäivänä jalkapatikassa marketeille ostamaan joulukukkia lahjaksi sedän lempparihoitajille. Matka markettiin sujui suht sievästi, mutta takaisin tuleminen olikin oikea inferno! Kaupassa saimme aikaiseksi emätappelun kun uskalsin ilmaista miehelle, ettei viidenkymmenen suklaarasian ostaminen kukkasten lisäksi oikein sopisi hänen budjettiinsa. Ukkopolo huusi, kiroili, hakkasi nyrkkiä ja solvasi minua niin kiihkoissaan että hyvä kun ei alkanut puhua kielillä. Muiden asiakkaiden järkyttyneiden silmien seuratessa parkkeerasin sedän selin minuun ja aloin paketoida kukkia mykän raivon vallassa. Takaisin vaeltessamme niitä helvetin rehunyssäköitä roikkui kaikkialla pitkin pyörätuolia, ja melkoisessa epätasapainossa kiikkuva tuoli päätti jumittua lumiseen kohtaan keskelle suojatietä. Työnsin, väänsin ja käänsin tuolia neljän ruuhkassa autojen töötätessä ja miehen huutaessa perkelettä naama punaisena. Vartin väännön jälkeen joku ystävällismielinen henkilö riensi avukseni, ja saimme nostettua tuolin ja ukon takaisin oikeille urille. Perillä palvelutalossa tärisin häpeästä ja pakokauhusta keittiön pöytään nojaten. ”Jaahas, tulipas nälkä! Lämmitäpä sitä lasagnea ja vähän saatanan äkkiä.”, kehotti sen sijaan setä vittumaisesti virnuillen.

Torkahtelut etäpalavereissa
Etäyhteyksien ääressä istuminen on paikoin puuduttavaa, ja tarjoaa työuupuneelle ihan liian paljon mahdollisuuksia nukahteluun. Eräänä aamuna jäätyäni tuttavan sänkyyn nukkumaan osallistuin aamupaltsuun villapaitaan ja peittoon kääriytyneenä, vain herätäkseni (kuinkahan pitkää?) tovia myöhemmin siihen, että kaikkien naamat näyttänyt ruutunäkymä oli vaihtunut yhteen suureen puhuvaan päähän joka kyseli täysin käsittämättömiä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, olinko kuorsannut, kuolannut vai hakannut päätäni ruutuun kokouksen ajan. Samantyyppinen tilanne tapahtui, kun olin äitini luona etäilemässä ja kuuntelin sohvalla pötkötellen koulutuksen vetäjän jargonia. Havahduin sikeästä unesta siihen, kun ohjaaja tokaisi , että voisimme nyt lukea viimeisen puolen tunnin aikana tehdyt muistiinpanomme. Tietämättä aiheesta mitään päätin yrittää pelastaa perseeni lausumalla mikrofoniin mystisesti ”Kolme sanaa: Muutos, kuunteleminen, läheisyys” –  hämmentyneestä hiljaisuudesta saatoin päätellä, etteivät hölinäni liittyneet millään tavoin käsiteltyihin teemoihin.

Turpa kiinni turvallisessa tilassa!
Meillä oli menossa luottamuksellinen puinti pienryhmän kanssa. Ihmiset avautuivat antaumuksella ja heille oli vakuutettu että tilanne on täysin kiiretön ja erittäin turvallinen sisimpien tuntojensa vuodattamiseen. Päivä oli ollut pitkä, ja kiinnostavista keskusteluista huolimatta keskittymiseni alkoi herpaantua verensokerin laskiessa uhkaavasti. Työtoveri viittoili minua lounaalle, ja minä huusin hänelle ”Vartti vielä niin pääsen tuskastani !” . Heti huikattuani tajusin, että mikkini oli päällä…

Noloilujen lista kasvaa viikko viikolta, eikä mikään määrä aikaa ja päiväkirjoja riitä niiden kirjaamiseen. En vieläkään ole oppinut sietämään täydellisesti häpeää, mutta ehkä ajattelemaan edes toisinaan , että moka voi olla myös lahja. Suhtaudun ainakin empaattisesti toisten töppäilyihin enkä halua vetää mattoa kenenkään jalkojen alta. Maailma on asteen parempi paikka, jos jelpimme toisiamme silloin kun pyörätuolin renkaat tai aivot ovat jumissa ja järjenlähtö lähellä!

otsikko: Mariska – Tarkasta tämä