Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan (väärään suuntaan)

Arki saapui ryminällä, eikä se oikeastaan kauas ehtinyt kadotakaan, kun varsinaista joululomaa ei tänä vuonna ollut. Aattoviikonloppuna yritin kyllä osaltani rymistellä viettämään pakkaspäiviä maalle koirakaverin kanssa. Pientä hyytymistä oli ilmassa, ja pääsy kohteeseen osoittautui kohtuullisen haastavaksi.

Lähdin kohti juna-asemaa keskiverroin kantamuksin; hävyttömän ruma retkireppu, toppakamoihin puettu koiravanhus ja jättikokoinen kestokassi, jolla kuljetin mukanani omatekoista maalaustaidetta (kyllä, inspiraatio tekotaiteiluun iski joulun alla). Koira kulki taas hieman aiempaa hitaammin, vanhat kippuraiset koivet köpöttivät etanavauhtia ja jokaista pissilätäkköä piti nuuskutella silmät ummessa. Kun aloimme lähestyä assaa, huomasin junan lähtevän neljän minuutin päästä. Tempaisimme tahmean loppukirin ja ehdimme juuri ja juuri elukkavaunun ovesta sisään ennen kuin konnari vihelsi vihaisesti pilliinsä.

Vaunussa aloin etsiä istumapaikkaa rillit huurussa, mutta luvattua pahuuden paikkanumeroa 69 ei vain millään löytynyt. Jokaisella penkkirivillä kökötti tyyppejä kissoineen, koirineen ja kaiken maailman kantoboxeineen. Kun pakkasen puremat silmäni ja silmälasini vihdoin alkoivat hahmottaa laajempaa kokonaisuutta, tajusin että saatana mehän menemme väärään suuntaan! Ilmeisesti kohteeseeni kulkeva juna oli lähtenyt samoihin aikoihin viereiseltä raiteelta.

Koska reilaaminen kääkkäkoiran kanssa ei ole helpointa hommaa, valahdin hikisenä toppavaatekasana vaunujen välieteiseen ja tein kuten jokainen itseään kunnioittava kolmekymppinen – otin hätäpuhelun äidille. Kiljuin itku silmässä kaiuttimeen hieman hysteerisellä nuotilla olevani myöhässä ja eksyksissä ja hukassa ja rahat loppu ja koira kainalossa ja äiti yritti tulkita vikinääni parhaansa mukaan ja voivotella empaattisesti .. joskin kuulosti epäilyttävästi siltä, että hän katsoi samalla Emmerdalea.

Suunnittelin hyppääväni seuraavalla asemalla pois, mutta huutoni sekä kaiutinpuhelun katkonainen särinä oli häpeäkseni kantautunut halki lemmikkivaunun, ja ystävällinen naisoletettu tarjoutui pitelemään koiraa ”jos se uskaltaa olla vieraan ihmisen kanssa” jotta voisin etsiä konduktöörin, jolta kysyä miten toimia. ”Uskaltaa uskaltaa” vakuutin hurtan puolesta ja yritin olla kiinnittämättä huomiota siihen, että elukan silmät pyörähtivät kerran jos toisenkin ympäri ja se lipoi uhkaavasti huuliaan.

Juostuani tuloksetta – yhä hikisempänä- ympäri junaa, aloin lopulta paukuttaa sitä ainoaa ovea, josta ei ollut läpikulkua. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, joten seuraavan aseman lähestyessä pistin kaikki vähäiset voimani peliin ja jyskytin ovea vielä pari astetta aggressiivisemmin. Lopulta oven raosta kurkisti komea, kaljupäinen mieshenkilö, joka kertoi vähän niin kuin kuljettavansa junaa. Koska menopeli näytti kulkevan ihan hyvin itsekseenkin, aloin avautua ahdingostani kuskipololle. Hetken hieman tyhjin katsein minua tuijotettuaan hän alkoi selata aikatauluja luuristaan ja sanoi etten ehkä haluaisi hypätä pikkuasemalle tunniksi palelemaan, vaan kannattaisi kammeta itsensä ulos Kouvolassa ja odotella siellä paluukyytiä. Ääneen lausuttujen kiitosten ohella tein mielessäni extrana pari kiitollista ristinmerkkiä miettiessäni minua ja (välioven lasin takana naikkosen vieressä maanisesti tyhjyyteen tuijottavaa) koiraa astelemassa edestakaisin hyisellä ja autiolla asemalaiturilla. ”Neiti on hyvä ja istuu kohta vapautuvalle paikalle loppumatkaksi”, kuljettaja kehotti vielä rauhoittavasti huomatessaan piponi alta valuvat hikikarpalot…

Erinäisten muiden sattumusten vuoksi rahatilanteeni oli tosiaan aivan erityisen huono, ja mietin tämän seikan sekä koirakamun sosiaalisten haasteiden valossa, että miten viettäisimme pitkän tovin Kouvolan kolkolla asemalla. Perillä pysähdyspaikassa päädyin kaivelemaan taskujeni pohjalta kolikoita ja sain kuin sainkin kokoon neljä kokonaista euroa. Koiruus jäi taas – tässä vaiheessa jo pyhän raivon vallassa – odottamaan minua R-kioskin eteen (onneksi sisätiloihin) kun kipaisin kaivelemassa alelaarien eväsherkkuja. Päädyin ruisleipään ja vesipulloon, ja jaoimme veden ja leivän elikon kanssa. Se joi äkäisesti pullon suusta pohjat sekä hotkaisi puolet ruisleivästä sylkäisten salaatin vieressä penkillä nuokkuvan alkoholialan ammattilaisen kengälle.

Joka kerta kun olen ollut Kouvolan asemalla – mikä on aika usein –, paikalla pyörii vakioporukka. Esimerkiksi ison lapsilauman omaava maahanmuuttaja perhe hengaa assalla kuin kotonaan; lapset kirmailevat kengät kopisten pitkin asema-aulaa ja välillä pyyhkäisevät halki Ärrän tai karkkikaupan pitäen meteliä. Äiti taluttelee perheen pienimpiä ympäriinsä ja isä lojuu penkillä puhuen puhelimeen. Aikamoinen olohuone heillä! Lapsoset tottuvat ainakin värikkäisiin tyyppeihin ja vähemmän siloiteltuun kuvaan Suomalaisista , sen verran monenlaista mökijää assalla varsinkin ilta-aikaan asustaa.

Salaatinlehden kengältään karistava setä haiskahti hennosti kuselta ja kasaili hermostuneena muovikassikokoelmaansa ympärilleen vartijan lähestyessä. He kävivät pitkän neuvottelun siitä, hakeeko päihtynyt paatsa pyöränsä ja poistuu, vai soittaako vartija paikalle ambulanssin tai poliisin. Mies pelasi aikaa mutisten asiaa armeijamuistoista alkaen, muta vartin vetkuttelun jälkeen vartija ohjasi hänet napakasti toisaalle.

Puolentoista tunnin penkillä lojumisen jälkeen olimme koiruuden kanssa aika valmista kauraa, ja kun juna vihdoin saapui viemään meidät oikeaan suuntaan, käperryimme molemmat junan pehmeämmille penkeille sikiöasentoon. Laitoin vielä äitimuorille tilannekatsaustekstarin, ja hän vastasi jollain naamaansa vääntelevällä emojilla ja kommentoi ”Onkin ollut aika pitkään seesteistä.” Kun olimme kohteessa puolilta öin ja mietin kävellessäni, millä jatkokyydillä matkaisime maaseudun rauhaan, törmäsin rappukäytävässä äitiini – hän oli unohtanut avaimet sisälle ja soittelei parhaillaan naapurien ovikelloja saadakseen apua. Ojesin hänelle sanaakaan sanomatta kännykkäni, hän tarttui siihen katsomatta minua silmiin ja soitti huoltomiehelle. Sitten istuuduimme porukalla portaille odottelemaan vielä vähän lisää. Joulurauhaa!

koti hopsoa matkat oma-elama
Kommentit (6)
  1. Seuraavan kerran, kun junailet väärään suuntaan ja joudut taas tänne kauniiseen ja elämyksiä tarjoavaan Kouvolaan venailemaan kalsaakin kalsemmalle asemalle, niin laita telepatialla helvetin vahva viesti. Saatat saada kouraasi muutakin kuin alelaarileivän ja vesipullon sekä (ehkä) vähemmän kusista seuraa.

    https://astuharhaan.wordpress.com/

    1. Tämä täytyy pitää mielessä ja manifestoida ensi kerralla ankarasti, että sattuisit vaeltelemaan aseman idyllisessä miljöössä sopivaan aikaan ja et kovin kusisena 😀 <3

  2. Apua, oli teillä kyllä seikkailu! Ihanasti sait kuitenkin junassa apua. ❤️ Kauhutarinoita kun on saanut lukea siitä, miten pienetkin, ilman huoltajaa kulkevat lapset on heitetty suunnilleen tienpenkalle, jos vaikka lippu on puuttunut.

    Aikamoinen koettelemus silti, ja vielä Kouvolassa jouduitte vartomaan. 😁

    1. Totta, mieltä lämmitti hädän hetkellä että miten moni oli valmis auttamaan 🙂
      Aika hurjia tilanteita ne, joissa esim. lapset tai muuten tottumattomammat matkustajat jätetään laiturille ta bussimatkalla jonnekin keskelle metsää pönöttämään.
      Kouvostoliitto on kyllä monen matkan välietappi ja risteyskohta..

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *