Kenelle kaamoksen sellot ja kellot soivat ?


Kuukausi on kulunut lähinnä jäitä poltellessa sekä jäätyneellä asfaltilla liukastellessa. Töiden jälkeen olen syönyt piparkakkutaikinaa pakastimesta tai torkkunut viltin alla sohvalla Netflixin pyöriessä taustalla. Jotain kulttuuriakin on tullut sentään kulutettua piikityspassi kourassa, kun koronaverho hetkeksi raottui. Työhuoneessa palaa kynttilä, itseltäni käämit.

Marraskuun mieleenpainuvimmat..

Keikat:
Apocalyptica soitteli kirkossa kaamoksen selloja ja hienosti soittikin. Väkeä oli paikalla vähän liian vähäisesti, ja alkuun eivät moukat osanneet oikein taputtaakaan, mutta tunnelma tiivistyi konsertin edetessä ja osa biiseistä siivitti oikein hurmokseen saakka! Jalka vipatti ja kyynel tirahti kun tiirailin eturivissä kuinka sedät soittivat virtuoosimaisesti selloja ja rumpali komppasi kokoonpanoa kiitettävällä energialla. Kirkon tunnelmallinen valaistus ja hengellinen atmosfääri oli omiaan kohottamaan hetkeksi arjen yläpuolelle. ”Menkää rauhassa”, kehotti Toppisen eicca keikan lopuksi ja näinhän me teimme.

Ikisuosikkini Von Hertzen Brothers tuli todistettua 20-vuotisjuhlansa merkeissä livenä kahdesti, joka oli ehkä jopa minulle hieman liikaa niin lyhyen ajan sisällä. Sama setti kaksi kertaa otti kunnon päälle, vaikka huonoa keikkaa en ole herroilta koskaan nähnytkään. Ensimmäisellä kerralla setti siivitti kuitenkin kunnon jorausfiilikseen, ja sheikkasin armottomasti koko parituntisen setin ajan. Keikalla kuultiin niin alkuaikojen tuotantoa kuin pari ihan uuttakin (lupaavalta kuulostavaa) biisiä. Tokalla kerralla kerkesin tarkkailla vähän liikaa yleisöä ja väsymys painoi rankan työviikon päätteeksi, mutta suosikkikappaleet saivat silti kädet nousemaan ilmaan.

Yona veteli eeppisen orkesterisettinsä Musiikkitalossa, ja vaikkei konsertti ollutkaan täydellinen niin Yona oli valloittava ja Tapiola sinfonietta taitava. Myös on Yonan oma bändi soitti ammattimaisesti, joskin sekä rumpuvetoinen bändisoitanta että orkesteri jousineen tuntuivat olevan vähän liikaa ja musiikki puuroutui paikoin pahasti. Keikkatoverinani oli musiikkikriitikon vikaa omaava tuttuni, joka arvioi osaltaan tarkalla korvalla konserttia. Paikkamme ”hattuhyllyllä” ei ollut optimaalinen, mutta toisella puoliajalla hiivimme (seisomaan) vähän paremmalle parveketasanteelle. Yona oli sympaattinen hahmo, ja vaikka räpit menivätkin paikoin sekaisin, soivat lauluosuudet kauniisti ja heleästi. Yleisö oli kyllä kovin kiitollista ja artistia palvovaa, sillä laulajatar soittajineen sai useammat aplodit seisaaltaan. Encorena kuultiin Yonan itsensä suomeksi kääntämä versio Dolly Partonin ”I will always love you”:sta.

(Ääni)kirja:
Minulle on muodostunut suorastaan fiksaatio siihen, että joku lukee minulle ääneen – ei unta ilman äänikirjaa! Viimeisin minua vaikuttanut teos oli Kashmeera Lokugen ja Hyppe Salmen proosateos Ilmatilaa, jonka  luki Kashmeera itse. Kirja oli mainion arkinen ja suorapuheinen ajankuva nuoren maahanmuuttajataustaisen naisen elämästä pääkaupunkiseudulla. Kashmeeran ääni oli aivan ihana, ja pehmeä aksentti toi tarinaan uskottavuutta. En ole muuten koskaan kuullut tai lukenut suomenkielistä teosta, jossa olisi viljelty yhtä luontevasti englanninkielisiä heittoja – mamuuden etuja selkeästi! Vaikka teoksen tytteli olikin minua rutkasti nuorempi, vastaan tuli ihan samaistuttaviakin ihmissuhdesekoiluja. Osa teemoista taas liippasi omaa elämänmenoa huomattavan kaukaa, mutta sitä kiinnostavampaa oli kuulla,millaista on olla nuori aikuinen tässä ajassa. Todella monia tekeleitä kuvaillaan sanalla ”aito”, ja tähän kirjaan määritelmä todella sopii. Hetkeen en ole kokenut niin isoa tunneskaalaa niin pienten asioiden äärellä. Teoksessa kuvataan terävästi tinderöintiä, päihdepulmia, kulttuurieroja ja eksistentiaalista kriiseilyä. ”Nojaan junassa päätä ikkunaan. Mulla on defeated olo koska laskin muurini alas ja annoin toisen mahdollisuuden ihmiselle, jonka kuoren alta tulikin esiin basic bitchboy.”

Sarja:
Mikä neuvoksi kun You on kahlattu läpi, Vain elämää vetelee viimeisiään, Tempparit eivät innosta ja Modernien miesten uusi tuottari alkaa vasta viikon päästä? Hätiin löytyi Netflixin espanjalainen hömppäsarja Valerie. Sarjan tokalla tuotantokaudella kolikymppisiksi ehtineen naistoverukset riitelevät, rakastavat, tukevat toisiaan ja räpiköivät työelämässä. Pääosassa oleva nimihahmo on kirjailijanalku, joka kohtaa niin miespulmia, tyhjän paperin kammoa kuin rahahuoliakin matkallaan maineeseen. Mitään supersyvällistä ei ohjelmassa ole tarjolla, mutta se on eräänlainen Espanja edition Sinkkuelämästä : Seksiä, sutinaa, kauniita kolttuja ja naisten välistä ystävyyttä.

Nyt olen aloittanut iltasaduksi Miki Liukkosen tiiliskiviromaanin, saa nähdä meneekö ensi vuoden joulun puolelle ennen kuin saan keskittymiseni sille tasolle, että kymmeniä tunteja kestävä koristeellinen kuvailu kaikkine symboleineen tulee päätökseeensä. Herran pään sisällä olisi mielenkintoista vierailla! No, ehkäpä kuuntelen ennemmin korulauseita kuin lähipiirin parisuhdelätinää – janoan vastavuoroisuutta kovin kipeästi, mutta jos dialogia ei ole reaalielämässä tarjolla, uppoudun ennemmin mielikuvitusmaailmoihin – ainakin Liukkosen kirjassa on kovin mehevää kuvailua mitä uskomattomimmista aterioista…

kulttuuri suosittelen
Kommentit (2)
  1. oij, siehän olet vetänyt oikein kulttuuriöverit!!
    Apocalyptican kävin miekin kuuntelemassa täpötäydessä Joensuun kirkossa ja pakko myöntää, että sellot soivat siihen malliin, että jos en ollut kananlihalla niin kyyneleitä nieleskelin ja no kyllä niitä taisi muutama valua poskea alaskin.

    Oleksie kattonut Working Moms?

    1. Teillä päin ollu vähä aktiivisempaa jengiä konsertista nauttimassa – mikä ei kyllä yllätä! Joo, taitava sellon soitanta saa kyllä roskan silmään..
      Oo! Working Momsit on jääneet tyystin tsekkaamatta, kiitos kun muistutit !! Lähtee heti huomenna katseluun.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *