Sä jätät jäljen

Minä vuonna valmistuin yliopistosta? Ei mitään hajua. Mitä tapahtui vuonna 2018? En kykene muistamaan. En jaksota elämänvaiheita vuosilukujen vaan ihmisten mukaan ja näen ihmiset tuokiokuvina. Aivokapasiteettini ei aina riitä asettelemaan tapahtumia aivan kronologiseen järjestykseen elämänjanalla, mutta mieleni ja kehoni tallentavat varsin laajalti hetkiä tunteineen ja tuoksuineen.

* HUOM: kaikki nimet postauksessa muutettu

****

Iskee joka kevät joka vuosi vähän pahempana
Vähän lähempänä, vähän laajempana
Älä pelkää tulevaa, se on pelkkää tulevaa
Nii hyvät ku huonotki jutut tullaa vielä kusemaa

Rosalla* on ruskeat silmät ja maailman paksuimmat hiukset, ja siksi hän saa valita ensin ketä Spice girlsiä halusi esittää. Muistan hänen takkuiset saparonsa, suklaan tahrimat suupielensä ja mutrussa olevan suunsa, kun hän määrätietoisesti ottaa äitinsä juhlakengät ja pitsisen alusmekon mukaan leikkeihin. Tapani olla ihmissuhteissa muodostuu viimeistään tässä kaveruudessa; olemme kaimoja ja paria vuotta vanhempana ja viittä senttiä pidempänä nimeeni liitetään ”iso”-etuliite. Nimitys tarkoittaa isompaa vastuuta kaikesta, kuten kotiintuloajoista, leikkien sisällöistä, tunnetaidoista ja siitä, ettei ystävälleni satu mitään.

Heini, sister from another mother. Näen yhä silmissäni hänen säntillisen, suuren ja pyöreän käsialansa monta sivua pitkissä kirjeissä, joita tupsahtaa pari kertaa kuussa postilaatikkooni siitä huolimatta, että hänen vanhempansa kritisoivat liian suuria postimaksuja. Hän on aina antelias ja epäitsekäs, ja kirjeisiin lisää painoa se, että kuoreen on usein sujautettu ystävänauhoja, tarroja tai osa hänen lauantaikarkeistaan. Tapaamme viimeistä kertaa täysi-ikäisinä, Heini työskentelee ravintolassa ja on yhä vaalea, kaunis, kovaääninen ja rempseä. Jokin yhteys ja taika on kuitenkin poissa, ja nostamme viimeiseksi jääneet mansikkamargarita-maljat (hän antaa juomasta alennusta, tietenkin) lapsuuden lopulle.

Nostan sut jalustalle, jakkaralle, hieman erikoinen apu
Kumpi meistä onkaan runoilija?
Mä oon haparoiva, kompuroiva omalt pallilt putoilija
Ei oo mitää mistä jäädä enää paitsi
Paitsi jos riisutaan ni riisutaan sit kaikki
Kaikki ,sun hymy kaikkein vakavin
Kuka kattoo ja ketä sä katot takasin?

Kaisa kietoo minut tiukasti kiinni itseensä kirjeellä, jossa pyytää ystäväkseen. Hän on taistelutoveri, trampoliini ja traumakiintymyssuhteeni. Kellokosken prinsessa. Palavat silmät suljetulla osastolla, päättäväinen, kylmä ilme kun hän päättää jälleen tehdä jotain kiellettyä. Täydellisyyttä hipova kampaus, asu ja todistus, mutta mieli, joka vie kohti pimeyttä. Kaisa nukkuu auton takapenkillä vaaleanpunaisessa T-paidassa ja pikkuhousuissa, tilaa kuohuviiniä kaljatuoppiin ja marssii kesätyöpaikalleni vaatimaan tietoa siitä, missä olen ja milloin olen poistunut töissä. Kun Kaisa suuttuu, hän heittää popcornit elokuvateatterin lattialle, karkaa tuntemattoman miehen luo yöksi tai kaivaa lääkekaapista liian monta liuskaa keltaisia, punaisia ja vihreitä pillereitä.

Taideopettajan paksusankaiset silmälasit ja piikikäs musta tukka piirtävät hänen kapeille kasvoilleen tuiman ilmeen, ja hänellä on kuuluva noita-akan nauru joka säröilee korvissa. Hänen nimensä viittaa riemuun. Hän pukeutuu oranssiin haalariin, jossa on maaliroiskeita ja kertoo aina tunnin aluksi siitä miltä jäiden lähtö kuulostaa tai minkä värisiä unia hän on nähnyt. Välillä ope nauraa juttunsa päätteeksi pitkään ja hartaasti, välillä taasen kyynelehtii. Muistan elävästi hänen pitkän, hoikan ja kulmikkaan hahmonsa kansalaisopiston pihalla raahaamassa jättimäistä rautalangasta ja paperimassasta tehtyä lehmää.

Mä en muista milloin oisin ollu näin ei-humalassa
Ollaan kuten kaikki eikä kukaan
Jos sun pitäis lähtee nytten mitä ottaisit must mukaan?
Sul on kaikki niin sievästi pakattuna
Mä oon lievästi kai avattuna
Sun pitää lukee mua ku Akkareita

Sotkuiset hiukset ja vähän liian suuri paita, housut sekä itsetunto – olen myyty! Miro tuntuu olevan täynnä suloisia yksityiskohtia, jotka muodostavat täydellisen kokonaisuuden aina hymystä herkkiin sormiin ja avaruudelta näyttäviin silmiin. Miro istumassa korkealla rekka-auton etuistuimen selkänojalla liftausreissulla, Miro itkemässä, kun soitan ovikelloa ja kerron että rakastan, Miro paljain jaloin vesisateessa. Mutta myös: piikikkäitä kommentteja, asioiden loputonta järkeistämistä ja analysointia, vaatimuksia, kysymyksiä, levottomuutta. Ihana, ikävä, kipeä ja karismaattinen, neuroottinen, kaunis ja ylpee Miro.

Jari kiroaa vaikeasti artikuloiden ja kurottautuu eteenpäin pyörätuolissaan, aaltona lävitse hyökyvä kipu saa hänet melkein kaksin kerroin. Pyyhin kosteuspyyhkeellä ruuanjämiä hänen spastisista sormistaan. Jarilla on sinivihreä ruutupaita, farkut ja ruokalappu. Hänen kasvonsa ovat yleensä ilmeettömät paitsi silloin, kun musta huumori saa hänen silmäkulmansa iloisesti kurttuun ja hartiat nytkähtämään. Lämmin ja tahmea kättely, päälaelta harventuneet hiukset, silmälasit, jotka eivät tahdo pysyä päässä. Vuosia myöhemmin näen hänet kaupassa leipähyllyjen välissä, pyörätuolia työntää uusi avustaja. Jarin ilme on sisäänpäin kääntynyt, hän puristaa ostoskoria rystyset valkoisina sylissään.

Miten sä oot voinu
Tai siis, miten sä oot voinu
Mä mietin sua tänää
En pitkää enkä hyvällä mut mietinpähä kumminki

Tumma mies juna-asemalla. Andy halaa liian tuttavallisesti ja mietin että hän on ensimmäinen kohtaamani ihminen, joka näyttää paremmalta vakavana kuin hymyillessään. Hymy on liian leveä ja tuo mieleen hain. Uin suoraan hain hampaisiin, kuumankosteaan asuntoon, jonka hän jakaa kämppiksensä kanssa. Välähdyksiä kämppäkaverista, jolla on pitkät rastat ja ihon alle porautuva katse, Andyn kiusallisista tanssiliikkeistä aamutakki ja bokserit yllä ja viinilasista, jota läikyttäen paasaan rallienglannilla pitkään ja hartaasti kirjallisuudesta ja kolonialismista. Andyn hieman verestävät silmät, pimenevä ilta ja makea, mausteinen tuoksu jota myöhemmin kotona pesen vaatteistani pois.

Glittermekko, upeat meikit ja läpättävä sydän. Aina heikomman puolella, aina jotain mieltä. Malla ahmii paksuja dekkareita ja suklaata, kutoo villasukkia ja nauttii meemeistä. Hän poistuu ja tulee tilanteisiin ovet paukkuen ja karmit kaulassa. Hänen hiljaisuutensa on painavampaa kuin muiden puhe.  Malla on upea eikä häpeä. Kuulen hänet yhä Anoukin biisissä Nobody`s wife, ja näen yökerhon valoissa tanssimassa kuin kukaan ei katsoisi, vaikka kaikkien katseet ovat liimaantuneina häneen.

Tatuointeja kasvoissa, otsaan pitäisi olla tatuoituna red flag. Musta huppu ja tiukka tuijotus. Hän ei kysele eikä vastaa kysymyksiin. Kehonkieli kertoo, että kaikenlaisten tunteiden kehittäminen on turhaa ja murhaa. Talvi vieraalla planeetalla.Autoon näennäisen huolettomasti nojaava, baarissa ensin olkapäätä ja myöhemmin seinää vasten painautuva, haalistuneessa valokuvassa selin kameraan seisova, auringonlaskuun katsova hahmo. Hän sulkee puhelimen ja itsensä ja minä kävelen puhelinlankoja pitkin yrittäen kutoa haurasta turvaverkkoa jääden siihen roikkumaan.

Chianti oli Alvar Aallon lempiviini
Mä en tiedä viineistä mitää
Kai täs on aikaa nyt sit opetella
Et sellast
Jos haluut nähä nähään Cellas

Hopeiset hiukset, helposti kyyneltyvät silmät, sirot kädet jotka tanssivat milloin sanojen, milloin musiikin tahtiin. Niin paljon rakkautta, kaikkea ja kaikkia kohtaan ja sitten kuitenkin myös sellaista syvää häpeää, tahroja, joita ei saa pesemällä pois.Hän assosioi vailla rajoja, aluksi irrallisen ja irrationaalisen oloiset ajatukset poukkoilevat ja kimpoilevat sulautuen kuitenkin lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi. Eilan mielessä on lukemattomia maailmoja, joista riittää loputtomasti jaettavaa. Silti tai ehkä juuri siksi hän pitää miehistä, joilla on vähän sanoja ja lempeät kädet. Sateenkaarilippua torilla heiluttava, lapsiaan leijonaemon lailla puolustava Eila. Epävakaa, ahdistunut, tavaroita vihaisena paiskova Eila. Talvipyöräilevä, aamukahvinsa suuresta mukista kauramaidon kera juova Eila.

Niin kauan kuin muistan, Maijalla on ollut maantienruskeat hiukset nutturalla, isot silmälasit ja virttynyt villapaita. Hän on iätön, ajaton hahmo. Maija on vapaa sosiaalisista rajoitteista. Muistan hänet istumassa raitiovaunussa pitkän kävelykepin kanssa, matkustamassa taksissa verhoutuneena folioviittaan ja konttaamassa maassa leikaten saksilla voikukkien kukintoja. Maijan sana on vapaa eikä hän osaa kierrellä, joku sosiaalinen filtteri puuttuu. ”Sinä olet kaunis!” hän saattaa huutaa kumman vihaisella äänellä, tai sulkea luurin kesken puhelun, tai pyytää haistelemaan itseään ja kuvailemaan tuoksua. Herkkupäivänä Maija menee jäätelökioskille ja ihailee kauan eri makuja, jotka on laitettu esille kauniisti kuin värikkäät vaahtopäät. Jos Maija pitäisi ikuistaa lyhytelokuvaksi, hän valmistaisi siinä ehkä kaalisalaattia: Kaksi tuntia kestävä operaatio alkaa siitä, kun porkkanat asetellaan leikkuulaudalle pituusjärjestykseen.

Erityismaininta mieleeni painumisesta tuntemattomalle tyypille jonka näin viime viikolla Onnibussin ikkunasta Lahen bussiasemalla: Lippispäinen menninkäinen istui aurinkoisella paikalla, vieressään verkkokassillinen täynnä tuoreita vihanneksia ja pieni laatikollinen mansikoita. Hän kuunteli kuulokkeilla musiikkia ja hytkyi mukana koko kehollaan. Välillä hän kumartui hymyillen lukemaan jotain puhelimestaan ja nauroi sitten suu auki, heilauttaen päätään taaksepäin. Mikä ihana, valoisa hahmo!

Kuva:Ireland Rose , Unsplash